Varauduin agilityn SM-kisoihin kinesioteippauksella, ideaalisiteellä, kompressiotrikoilla, kylmäpakkauksilla ja buranalla ja jännitin etukäteen eniten sitä, kestääkö reisi kisaratojen juoksemiset. Lopulta yksi revähtänyt reisilihas oli pienin viikonlopun murheista.

Lauantaina aloitettiin joukkueradoilla ja Luu starttasi TamSKin makseista toisena. Alla oli jo Ilon hylly, joten tulospaineen alla matkaan. Alku sujuikin hyvin, mutta sitten kepeillä taas avokulma kakkoseen ja sen jälkeen loppurata ihan läskiksi. En ollut yhtään varautunut, että koira voisi tulla pituudesta ohi, ja tämän korjaamisessa rytmi katosi niin totaalisesti, että ei ollut mitään mahkuja ehtiä jatkon kuvioihin. Piti tehdä ennen putkea valssi vaikka väkisin, mutta oli pakko vaihtaa huonoon leikkaukseen, josta kolmas kielto ja hylly. Rimat pysyi hyvin, vain loppusuoralla yksi huonosti ajoitetusta vastakäännöksestä. No, lopputiimillä meni yhtä hyvin, vain Tommi teki Böödin kanssa tuloksen.

Luun joukkuerata

WP_20180616_10_37_51_Pro.jpg
Maailman paras terapiakoira <3 Ei siksi, että se tekisi helppoja nollia, vaan siksi, että sillä on aina maailman siisteintä, kun vaan saa mennä!

WP_20180616_11_18_52_Pro.jpg

Nipsun kanssa olisi ollut ihanaa saada joukkueonnistuminen sen viimeisissä SM-kisoissa, mutta ankkurikierrokselle saatiin lähteä paineetta kahden hyllyn ja yhden nollan voimin. Meidän minitiimi oli kohdannut lähes kaikkea mahdollista vastustusta ennen kisoja sillä seurauksella, että ekana radalle lähtivät varsinainen koira ja varakoiran ohjaaja, jotka eivät olleet tehneet aksaa yhdessä ikinä ennen. No, neljä koirakkoa saatiin sentään lähtöviivalle, eikä se mitalikaan sitten lopulta jäänyt kuin yhden nollan päähän. Nipsun kanssa juoksenneltiin siis myös nolla, mutta aika tahmealta tuntui, joten mikään kovin hyvä fiilis ei jäänyt.

Nipsun joukkuerata

WP_20180616_15_22_07_Pro.jpg

Illalla ajelin kotiin ja kun Nipsu levon jälkeen lähti liikkeelle, se ontui. Siihen hetkeen loppui kaikki. Oli niin kova isku joutua jättämään viimeiset SM-kisat väliin, että päätin jättää Nipsun samalla lopulliselle eläkkeelle :( Mieluummin sen päätöksen olisi tehnyt vapaavalintaisesti, mutta nyt kävi näin. Toinen lapa/olka on oireillut satunnaisesti pitkin kevättä ja alkaa olla selvä, että se ei kestä aksaa. En uskalla enää riskeerata, enkä kestä enää yhtä ainutta tämmöistä pettymystä.

Kun Nipsun varvas murtui viime kesänä juuri ennen odotettua PM-reissua, pelkäsin, että se ei enää ikinä tule kuntoutumaan kunnolla agilityyn. Niinhän siinä sitten valitettavasti kävi ja olen vieläkin katkera huonosta tuuristamme. Muutaman kerran saatiin vielä kokea valonpilkahduksia ja tuttua menoa, mutta kyllähän koko kausi oli tosi rikkonainen taukoineen. Nipsua lähinnä säästeltiin ja huollettiin.

Koko ajan toivoin vain, että saataisiin vielä tämän vuoden SM-kisat ja karsinnat. Vaan ei saatu. Agilityt once in a lifetime -seltin kanssa on liidelty :(

Sunnuntaina yritin parhaani mukaan olla ajattelematta Nipsua ja keskittyä Luun kanssa nauttimiseen. Kyllähän se suru koko ajan takaraivossa vaivasi ja näkyi asenteessa. Kun hyppärillä sitten tippui rima, ohjaus lässähti ja loppurata meni ihan läskiksi. Harmitti kovasti, etten saanut tsempattua, koska rata olisi ollut kiva mennä. (Ja se oli kaikki, mitä sain 80 eurolla...) Sen verran oli pakko kellotella, että vauhtikin olisi riittänyt pikkumaksien kärkikahinoihin, vaikka Luunkin meno on nuoruusvuosista jo vähän rauhoittunut.

Luun hyppäri

Että sellaiset kisat tänä vuonna. Kisapaikka oli tosi hieno, mutta vaikea siitä tunnelmasta oli täysillä nauttia, kun mieli oli niin harmaa. Katseltiin kuitenkin finaalit loppuun asti ja kyllähän sieltä sentään se pieni treenikipinä jäi kytemään. Jospa vielä jonain vuonna pääsisi itsekin.

WP_20180617_12_38_28_Pro.jpg
Luntakin oli hänelle järjestetty!