Mun ja Luun agilityharrastamista vaivaa "sitten kun" -syndrooma. Niin paljon opeteltavaa, niin paljon asioita, jotka eivät vielä toimi, niin paljon hiottavaa yhteistyössä, niin paljon treenattavaa. Meidän menemistä katsoneetkin aina sanovat, että "sitten kun" sen saa toimimaan, siitä tulee ihan sairaan hieno ja vaikka mitä. Pitäisi vaan muistaa, että sitä "sitten kun" -hetkeä ei välttämättä koskaan tule. Mikä se juttu olikaan siitä matkasta ja päämäärästä?

Kokosin Luun tämänhetkisistä kisaradoista ne onnistuneet pätkät yhteen. Niitähän oli monta minuuttia :D Epäonnistuneista olisi saanut varmaan pidemmän filmin, mutta sitä ei tehdä. Nyt keskitytään hyviin puoliin, nih.

Luu liitelee