Kuten nettikeskusteluista voi näkeä, otsikon paikkansapitävyydestä voidaan olla montaa mieltä, mutta ei puututa siihen sen koommin. Paitsi että meillä oli Tuitun kanssa sillä parjatulla minien hyppiksellä kyllä tosi kivaa :)

Lauantaina lämmiteltiin joukkuekisoilla. Startattiin Tuitun kanssa onneksi vasta neloskierroksella, sillä vihaan näitä kiireisiä kisa-aamuna. Ryysis, hässäkkä, epätietoisuus ja koko ajan joku tuttu menossa jollain kolmesta radasta. Ja semmoinen pieni SM-kisajännitys. Muutaman tunnin sitä touhua seurattuaan alkaa vasta päästä jyvälle ja pystyy keskittymään olennaiseen.

Joukkueemme kolme ensimmäistä koiraa teki tasaista tulosta. Päivi ja Nelli aloittivat hienolla radalla, jolla tippui yksi rima. Maiju ja Elli tiputtivat ensimmäisen riman, mutta tekivät sen jälkeen siistin radan. Lealla ja Inkalla pysyivät rimat kannattimissaan, mutta kepeiltä tuli aloitusvirhe. Meillä ei siis ollut hirveitä paineita omaan suoritukseen, kun vaakakupissa olivat tulokset 10 ja 15. Joukkuehengen nimissä olisi varmaan pitänyt tehdä vitonen (maksitkin kun hyllyttivät kaikki - ja melkein samalla esteellä!), mutta en sitten keksinyt helpolta radalta semmoista potentiaalista vitosen paikkaa ;) Tyytyväinen en silti nollaan ollut, sillä Tuittu kulki kuin täi tervassa :( Jäi tosi huono fiilis. Huoli seuraavan päivän yksilökisasta, mutta vielä suurempi huoli Tuitun kunnosta. Harkitsin jo sitäkin, että jätän sunnuntain väliin, mutta päätin katsoa, miltä tilanne vaikuttaa.

Illalla laitoin Leallekin viestiä, että ihan sama vaikka tulisi mikä hylly, kunhan Tuittu kulkisi normaalisti. Ja siinä kannassa pystyin täydestä sydämestäni pysymään! Huomasin, että yhdellä tuloksella (olkoonkin vuoden tärkeimmästä kisasta) ei ole yhtään mitään väliä, vaan se paras tunne tulee jostain ihan muusta. Siitä, että koira on taas oma itsensä ja kulkee radalla tuttuun malliin. Siitä, että radalla on niin kivaa, että maalissa melkein itkee onnesta. Siitä, että saa juosta SM-kisoissa oman pienen mustan koiran kanssa <3

Se hylly menee tietty mun piikkiin, eikä olisi ollut mitenkään ylivoimaista estää. Ja tokihan se kaivelee, koska sinne finaaliinkin olisi ollut kiva päästä. Saada mahdollisuus onnistua ensimmäistä kertaa, viidensissä SM-kisoissa... Mutta alan jo hyväksyä sen faktan, ettei näitä karkeloita vain ole tarkoitettu meitä varten. Pakkohan se on, kun vuodet loppuu kesken :D

Odotin jo lauantaista lähtien, että Berglund tekisi mineille yhtä vaikein radan kuin makseille joukkuekisaan. Ja tekihän se! Olin iloni kanssa aika yksin, sillä ympärillä kiroiltiin ja kauhisteltiin. Minä hymyilin ja naureskelin. Se oli niin Tuitun rata! Pelkäsin vaan, ettei Tuittu kulje edelleenkään (mihin se olisi yössä parantunut?), joten sikäli hieman apein ja epävarmoin fiiliksin lähdettiin yrittämään. Heti lähdössä huomasin, että nyt se lähtee! Taisi hieman varastaakin lähdössä :) Ekat pyöritykset menivät vähän kankeasti, mutta muurilta eteenpäin nautittiin. Sarjalla huiskaisin pakkovalssin jälkeen huolettomasti hypylle ja putkeenhan se meni. Korvakarvakaan ei värähtänyt, vaikka jäin taakse huutamaan ja polkemaan jalkaa. Mutta silloin äärimmäisen harvoin, kun Tuittu irtoaa väärälle esteelle, eihän sille voi kuin hymyillä. Toinen niin tomerana pistää elämän risaiseksi <3

Muita ongelmia radalla ei ollut, mitä nyt Tuittu vähän oikaisi kepeillä :D Mutta se oli niin Tuitun rata. Niin paljon, että tehtiin se yksi ylimääräinen putki matkan varrella.

Mineissä paras TamSKilainen oli superchihu Ilja, joka oli hienolla hieman yliaikaisella nollalla hyppärin 17. paras. Finaalissa tuli harmillinen hylly kolmanneksi viimeisellä esteellä, mutta hienosti Johanna ja Ilja pitivät "Tampereen seudun seurakoirakerhon" mainetta yllä :D (No joo, oikeasti olisi kohtuullista, että kuuluttaja osaisi sanoa ohjaajan, koiran ja seuran nimet oikein...) Myös Inka-mummeli pääsi ensimmäistä kertaa finaaliin näyttämään, miten ne kymppikerholaisetkin vielä painaa :)

Kaiken kaikkiaan ne huimat suoritukset ja henkeäsalpaava jännitys olivat tosiaan finaaleissa harvassa, mutta sentään muutaman koiran ajan sai pidätellä hengitystä. Mm. makseissa Sarin ja Iiron, vau! Niin hienoa, että voittivat! Voitto on aina ansaittu, kun säännöt ja lähtökohdat ovat kaikille samat, mutta tässä tapauksessa voittajan puolesta on helppo olla aidosti iloinen. Hitin finaalirata oli varsin jäätävää menoa. Voi kyllä sanoa, että pronssikin oli aidosti ansaittu, vaikka vitostuloksella tulikin. Medeissä taas Jarin ja Frodon ylivoimaisuus vetää niin hiljaiseksi, että siihen onkin hyvä lopettaa tämä tarina. Huh huh.