Pentu on asunut meillä neljä viikkoa! Alan vähitellen käsittää, että se on ihan oikeasti minun koirani :) Olen lievästi ärsyyntynyt reikäisistä vaatteista, naarmuisista käsistä ja satunnaisista hampaanjäljistä siellä sun täällä. Haittaakohan muuten matkustamista, jos passin kulma on syöty? Olen väsynyt aikaisista aamuherätyksistä, vilkkaista työpäivän jälkeisistä illoista ja satunnaisista yöherätyksistä. Ennen kaikkea olen onnesta soikeana reippaasta koiranalusta, jonka kanssa on ihana puuhailla ja touhuta. Olen kiitollinen omasta bordercolliesta, joka vaikuttaa kaikin puolin (puremiset, sisälle pissailut ja semmoiset unohtaen) mahtavalta pakkaukselta.

Neljässä viikossa Tuittukin on lämmennyt uudelle laumanjäsenelle <3 Päivät aloitetaan aamupainilla ja iltaisin otetaan ainakin erä tai pari. Leikkiminen alkoi niin, että ensin Tuittu lopetti väistämisen ja antoi Luun repiä itseään. Tasaisin väliajoin se sitten linttasi pennun maihin kunnon murinalla. Sitten se taas antoi Luun vähän aikaa härkkiä. Ja taas maihin... Kohta Tuittu alkoi osallistua härkkimiseen tökkimällä ja läpsimällä. Samalla se vähensi Luun linttaamista ja antoi senkin välillä hyppiä selkäänsä. Edelleen se on Tuittu, joka päättää leikin loppumisesta. Toisaalta se on yhä useammin Tuittu, joka myös tekee leikkialoitteen :) Kohta joudun varmaan rajoittamaan niiden telmimistä. Eipä olisi uskonut, että semmoinenkin päivä vielä koittaa! Suorastaan liikuttavaa Tuitunkin puolesta. Se ei ole leikkinyt kunnolla yhdenkään koiran kanssa varmaan moneen vuoteen.

Luu on alkanut ehkä ihan vähän kilttiintyä. Kun sen menee poistamaan pahanteosta, se ei tule enää käsille niin montaa kertaa :D Jäähyjä jaetaan edelleen, mutta harvemmin. Tähän on tosin auttanut myös edellä mainittu Tuitun kanssa leikkiminen. Luu osaa odottaa lupaa ruokakupille ja hihnan poistamiseen. Arkiluoksetulon kanssa meinattiin vähän lipsuilla, joten sen kanssa on tehty nyt hommia. Onneksi namien kanssa oppiminen on nopeaa ja pelisäännöt ovat taas selvemmät. Kasvanut itsevarmuus tutuilla mestoilla on kyllä nähtävissä ja yksi päivä mun oli pakko hakea Luu pois jonkun kaivauksen luota, kun näkyvistä häipyminen ei enää häirinnyt. Kaikkia ihmisiä olisi ihana mennä moikkaamaan, mutta se ei valitettavasti ole täällä mahdollista. Ihmisiähän riittää ihan kotikulmilla, joten ohitusharjoituksia saadaan ihan pissatuslenkeillä. Räyhäävät koirat ovat vähän pelottavia, mutta niistäkin päästään ohi. Niitähän täällä myös riittää...

Ruoka-aikatreenejä on jatkettu tuttuun tapaan. Ohjelmistoon on kuulunut lähinnä sivulla istumista, askeleen seuraamista, eteentuloja ja kapulan nostelua. Metallimme unohtui jouluna Katille, joten sen jälkeen on nosteltu tunnaria ja puista kapulaa. Pienillä avuilla Luu tuo kapulaa jo eteenkin. Kaukoja ollaan joitakin kertoja yritetty, mutta en ole oikein vielä löytänyt toimivaa konseptia. Kun yritin naksutella seisomista, Luu oppi peruuttamaan. Namilla ohjaten se taas venkuroi niin paljon, että ei varmaan yhtään hahmota omaa kroppaansa. No, katsellaan. Lähinnä yritän pakottaa itseäni vaan tekemään eri juttuja, vaikka takaraivossa jyskyttääkin se "mäkuitenkinvaanpilaansen"... ;)

Joulun jälkeen on elelty melkoista hiljaiseloa. Jouluna telomani jalka osoittautuikin yllättävän kipeäksi, joten Tuittukin on joutunut tyytymään vain lyhyisiin köpöttelylenkkeihin Luun kanssa. Eilen meillä oli kavereita kylässä, joten koirat saivat sentään jotain äksöniä. Varsinkin Luusta se oli ihanaa! Unilta herättyäänkin se tervehti vieraat häntä ja koko koira vimmatusti heiluen. Mikä ihana jälleennäkeminen! Tänään olen pystynyt jo kävelemään jotakuinkin normaalisti, joten käväistiin Tuitun kanssa pitkästä aikaa lenkillä ihan kaksin. Tuitun lenkin jälkeen Luukin pääsi yksin pihalle. Käännyttiin talon takaa vähän eri suuntaan ja poikettiin koulun pihalla katselemassa lumiauraa, keräämässä ihailuja (Luu on kuulemma maailman suloisin koiranpentu), leikkimässä ja tekemässä namien kanssa seuraamista ja eteentuloja. Keskittyminen herpaantui pariin otteeseen lumihiutaleisiin ja maassa oleviin lehtiin... Kivasti Luu kuitenkin leikki ja tarjosi kontaktia.

Iltapäivällä käväistiin sitten katsastamassa auto. Corolla oli niin priima, että olisi mennyt läpi ilman koiranpennun hankkimia söpöyspisteitäkin, mutta pääsipähän Luu haistelemaan öljyä ja pakokaasuja (heh...) ja kuuntelemaan ihmeellisiä kolahduksia ja suhahduksia. Varsinkin nuo sihinät ja suhinat herättivät pennun mielenkiinnon, mutta ehdottoman reippaasti se hallissa hengaili.