Mikä saa ihmisen tekemään hulluja asioita? Niinkuin vaikka ajamaan viikonlopuksi melkein toiseen päähään maata kisaamaan agilitya? Ja tekemään niitä iänikuisia "hyvä siihen asti" -ratoja, joita voisi tehdä kotonakin? En tiedä, mutta ensi vuonna uusiksi! :D

Lähdettiin kohti Rovaniemeä perjantaina. Saatiin koirien kanssa äiti matkaseuraksi ja Nipsun auto kulkupeliksi. Perillä kohteessa ehdittiin ilmoittautua ja käydä lenkillä. Sitten nukkumaan huonosti.

Piiiitkä lauantai alkoi maksien hyppärillä. Luu oli luokan loppupuolella, joten ehti onneksi lämppäämään vasta tutustumisen jälkeen. Pussin jälkeinen okseri-"suora" oli hankala ja suurin osa koirista lennätti ainakin rimoja, jos ohjaaja sattuikin ehtimään takaakiertoon. Linja oli vähän hankala ja ohjaajan oli vaan pakko ryysiä päällejuoksuun. Keskityin kovasti tähän kohtaan, jotta osaisin lähteä muurilta rohkeasti liikkeelle. Ja se kohta onnistui!!! Samoin alku tuntui harvinaisen hyvältä. Luu tuli ekat hypyt tosi nätisti ja rauhassa ja jopa kokosi niistoon (kovalla rähinällä toki :D). Muuten menikin rallatteluksi. Oli vähän liian kivaa ja ohjasin huolimattomasti. Ensin kepeillä väärään väliin, sitten yhdestä hypystä ohi, yksi rima alas (en muistanut yhtään, äiti sanoi, että kaksi tippui, streamista näin vain tuon yhden) ja lopussa vielä hyllyttänyt kielto, kun hukkasin koordinaatit.

En saanut rataa videolle, mutta se löytyy striimitallenteesta kohdasta 2.18.

Päivemmällä sama rata Nipen kanssa. Se taas lähti alkupuolella, ekan 20 koiran joukossa tai jotain. Sain tosi hyvän fiiliksen radalle, ahdistus pysyi taka-alalla ja jännitti vaan ihan vähän. Päätin, että mennään vain nauttimaan. Paketti pysyi harvinaisen hyvin kasassa ja kaikki meni juuri niin kuin olin suunnitellut. Missään ei tullut kiire, vaikka toki siinä okserilla sai pistää tossua toisen eteen :) Kiireetön rata tuntuu usein hitaalta, mutta olen ehkä liian tottunut niihin kiireellisiin... Niin vain tempaistiin nollalla kärkeen. Luokan alkupäässä startatessa se nyt ei ole niin iso juttu, mutta isompi juttu oli, että kärkipaikka säilyi loppuun asti! "Ihan kiva" tapa aloittaa karsinnat :) Ja ihana helpotus, kun sai varmistettua jatkopaikan!

Agilityrata vaikutti kivalta ja ihan mentävältä Luunkin kanssa. Mietin eniten hyppyjä 13 ja 14, koska tiesin, että Luu kääntyy valssilla todella huonosti tuommoiseen väliin. Siitä olisi ollut hankala ronkkia se takaakiertoon ja päästä itse päällejuoksuun. Päädyin kierrättämään takaakierron pidemmän kautta, koska se nyt vaan tuntui meille paremmalta. Joku siinäkin kuitenkin epäilytti, koska tilanteessa aloin jotenkin haparoida, Luu lähti hakemaan putkea ja pelastuksen kautta tiputti riman. Muuten puhdas rata, hitsit! (Ja pitipä katsoa, että lenkurankin kera aika olisi riittänyt just ja just jatkoon.) No, enemmän olin tyytyväinen, olin kuitenkin niin varautunut tekemään Luun kanssa vain lauantain startit. Luu tuntui kuitenkin todella kivalta ja sen kanssa oli ihan sairaan siistiä saada mennä! <3 Toivottavasti päästään vielä uudestaan!

Luun agilityrata

Myös Nipsun kanssa rata olisi kyllä ollut ihan mentävissä, mutta siitä tuli viikonlopun ainut surkea esityksemme. Vähän liikaa ajatuksia meni jyrkkiin mutkaputkiin, joita kaikki radalta ulos tulevat miniohjaajatkin kauhistelivat. Koirat olivat niissä kauan ja kääntyivät ympäri. Pelkäsin Nipsun loukkaavan itsensä, kun se on liukastellut putkissa ennenkin, tai ainakin kääntyvän ympäri, ja mietin ohjaukset niin, että voin ohjata putket rauhassa. Mutta puomin kontaktiinhan se rata kosahti. Nipsu oli sitten yhtäkkiä taas sitä mieltä, että nää puomit mentäis läpi... :D Sitten se hyppäsi pois keinulta, kun leikkasin ja kruunuksi livahti putken väärään päähän. Maaliin juostiin matkalla olleen puomin kautta, josta taas komealla tiikeriloikalla kontaktin yli... Voin muuten sanoa, että vaikka nuo Nipsun kontaktihäröilyt yleensä vain naurattavat, niin nyt ei kamalasti. Seuraavana päivänä tiedossa kaksi aksarataa, eikä mahdollisuutta päästä treenaamaan mihinkään...

Sunnuntai alkoi vähän myöhemmin, kun ei tarvinnut mennä makseihin. Hirveen kiva olisi ollut kisata Luunkin kanssa, mutta olisi siitä päivästä tullut ihan älyttömän rankka. Olin nytkin illalla ja seuraavana aamuna ihan pois pelistä. Kaikki se lämmittely, valmistautuminen, latautuminen, itse rata, jäähdyttely, tauko, odottelu ja sama uusiksi...

Eka rata ihan hyvä muuten, mutta... yksi pieni kielto, kun Nipsu vähän haki oikeaa suuntaa ja pyörähti ennen hyppyä. Meinasi kyllä levitä jo sitä ennen keinun jälkeen, kun en saanutkaan saksalaista tehtyä ja huidoin koiran putkeen jostain selän takaa. Puomilla käskytin nyt niin, että varmasti pysähtyy. Ihan hyvä, että sain muistutettua.

Hyppärissä oli vaikea serpentiinihkö radan alkupuolella. Siitä piti vielä ehtiä suoralle putkelle mielellään koiran edelle. Ihan ei mennyt optimilinjoilla, mutta meni kuitenkin. Persjättöön putkelle ehdin oikein hyvin, mutta sitten yhtäkkiä Nipsu oli suoraan mentävän hypyn takana. Pientä linjausta siihen tein, mutta mitään muita muistikuvia ei ole. Jostain videosta näkyi, että se kyllä lähti ihan kiertämällä kiertämään, oli ensin menossa suoraan.

Tämän radan jälkeen harmitti, kun tajusin, ettei taaskaan voida onnistua. Ennen finaalirataa sain kuitenkin kunnon tsempin päälle ja oli hienoa päästä menemään rata täysin paineetta. (Tajusin vasta lopputuloksista, että finaalin nopealla nollalla olisi voinut vielä nousta joukkueeseen.) Aloitettiin ja lopetettiin parhaisiin ratoihin. Fiilis finaalissa oli ehkä vielä parempi kuin ekalla hyppärillä, oli vaan niin siistiä. Ja ihan hyvin se menikin, siihen asti... Jos joku ei vielä tiedä, mitä finaaliradalla tapahtui, niin katsokaa videolta. En nimittäin osaa selittää :D

Nipsun radat

Tulokset jäivät siis köyhiksi tänäkin vuonna, mutta sitä iänikuista kokemusta tuli ihan oikeasti. Sain joka radalle paremman asenteen kuin ehkä koskaan aiemmin. Toivon, että saan kaivettua saman fiiliksen esiin jatkossakin, koska niin hyvältä se meno tuntui. Varsinkin vielä yhdistettynä karsintojen ainutlaatuiseen tunnelmaan!

Semmoisen takia ajaa vaikka viikonlopuksi toiseen päähän Suomea.