Karsintaviikonloppu. Sitä oli odotettu, hyvillä mielin! Oli kivaa päästä kisaamaan. Karsinnoissa on niin oma tunnelmansa. Odotuksiakin oli. Ensisijaisena tavoitteena oli tehdä hyviä ratoja ja uskaltaa ohjata rohkeasti Nipsun vahvuuksia hyödyntäen. Sunnuntaille halusin ihan kamalasti ja toki toivoin onnistumisia, jotta näkisi mihin asti ne riittäisivät. Mutta fiilis ennenkaikkea, siitähän se lähtee! :)

Lähdin pelipaikalle vasta la-aamuna. Herätys oli siis klo 04.30... Hyvin pysyin hereillä ja väsymys alkoi painaa vasta iltapäivällä omien suoritusten jälkeen.

Hyppyrata oli (ehkä sunnuntain hyppärin ohessa) viikonlopun vaikein. Eikä sekään ollut vaikea kuin yhdestä kohtaa. Ainoat askarruttavat asiat olivat kepeille meno ja päällejuoksuun ehtiminen keppejä edeltävässä hyppykuviossa. Niihin se sitten kosahtikin. Ennen rataa jännitti. Valmistautuessa vaan ihan vähän, mutta kun astuin sisälle halliin karsinoihin, iski päälle yhtäkkiä suorastaan paniikki. En muista, koska olisin jännittänyt niin paljon...! Yritin vaan hengitellä syvään ja rauhoitella itseäni, mutta samalla hermostutti, kun oma vuoro läheni niin nopeasti. Tuntui, etten ehdi saada olotilaa helpottamaan. Kun pääsin lähtöön ja menin kakkosesteelle vastaanottamaan, olo oli kuitenkin ihan rauhallinen. Ekoilla esteillä ohjauksessa oli taas lievää hätäilyä, mutta ihan hyvin päästiin menemään. Paras rytmi puuttui, käännökset vähän valuivat ja ekaan putkeen menossa Nipsu kyseli. Siinä hyppykuviossa hukkui sitten rytmi ja koordinaatit. Esteellä 14 kävi juuri se, mitä tiesin, että pitää eniten varoa. Jäin takaakiertoon lähetyksessä liian kauas, enkä ehtinyt päällejuoksuun. Sain Nipsun pelasteltua seuraavalle hypylle, mutta sitten tapahtui jotain mystistä ja menin jostain käsittämättömästä syystä valssaamaan toiselle puolen. Mun piti ohjata kepeille vasemmalta ja leikata, joten siinä valssatessani tajusin, että nyt kosahti. Ei ollut mitään jakoja saada koiraa kepeille sieltä puolen. Nipsu kävi siinä hässäkässä putkessakin, joten rata päättyi siihen. Toki keppien jälkeen olisi  ollut enää kolme estettä.

Harmitti noin idioottimainen moka. Lisäksi harmitti, että keräsin noin idioottimaisen mokan takia kamalat paineet kakkosradalle.

Agiradalle valmistautuminen oli ihan kamalaa henkien taistelua. Toisella olkapäällä istui tyyppi, joka lyttäsi ja hoki, että mokataan kuitenkin tääkin, ei mulle voi käydä niin hyvin, että voisin onnistua tuommoisessa paikassa ja pääsisin jatkoon. Toisen olkapään tyyppi kannusti ja rohkaisi, että me osataan kyllä eikä mikään voi estää meitä. Erävoitto hyvikselle! :D

Vuoroa odotellessa ei jännittänyt yhtään niin paljon kuin ekalla radalla, vaikka paineita olikin enemmän. Pahinta oli siinä aikaisemmin ja lämppälenkillä, kun jouduin tsemppaamaan itseäni ihan hirveästi, etten lähtisi radalle jo valmiiksi luovuttaneena. Halliin astumiseen osasin varmaan jo varautua paremmin ja oman vuoron odottelu sujui tyynesti. Rata ei ollut suorituksena mikään huippu, varsinkin pyörityksissä oli turhaa varmistelua. Mutta se oli niin iso henkinen voitto ja maalissa oli ihan käsittämättömät fiilikset. Mun oli tosi vaikea uskotella itselleni, että me oikeasti pystytään siihen ja sitten me pystyttiin. Huikeaa! Hyvä, etten pillahtanut itkuun.

Lähdettiin sitten Nipsun kanssa jo medien aikana majapaikkaan lepäilemään. Hain itselleni pizzan ja karkkia :) Käytiin Nipsun kanssa leppoisalla palauttavalla lenkillä ja mentiin ajoissa nukkumaan. Illalla piti tietty juoda perinteinen yksi siideri. Mulla oli myös dekkari mukana pään nollaamiseksi ja iltalukemiseksi, mutta hädin tuskin sain pari lukua luettua, kun uni tuli...

Aamulla oli helpompi nousta ja leppoisampi odotella ekaa rataa. Sunnuntain kaikki radat olivat helppoja. Hyvä niin, kilpailu pysyi kovana ja oikeasti nopeimmat nollat voittivat.

Ekalla agilityradalla ainut pahempi kohta oli vaikea aa-putki-erottelu. Totesin tutustuessa, että siinä oli vaan pakko lähettää ja luottaa koiraan. Jos yritti mennä auttamaan, päätyi vaan peittämään aan ja linjaamaan koiran putkeen. Näin kävikin useimmille, jotka sitä yrittivät. Ei sitten Nipsun kanssa jätetty jännitystä sinne, vaan mokattiin jo kolmosesteellä. Olin vaan myöhässä, eikä Nipsu lue noita pitkittäisiä hyppyjä yhtään ilmaiseksi. Putkensuu oli vielä edessä vetämässä. Tylsää. Kävi jo mielessä lopettaa, koska tuloksellisesti oli ihan sama hyllyttää, mutta tsempattiin kuitenkin loppurata. Muurilta tippui vielä palikka. Vähän Nipsun piikkiin, mutta oli mun ennakointi ehkä inasen myöhässä. Sen jälkeen meni sitten hyvin. Aalle meno toimi täydellisesti :) Jäin vaan taakse ja käskytin, ja sinne se kipusi. Pysäytin kaikki kontaktitkin sitten kunnolla. Puomilta taisi vähän aavistaa vapautusta.

Hyppäri oli aika vauhdikas. Siinä rakennusta katsellessa tuli mieleen vain kaksi sanaa: huh huh! :D Tein kahteenkin kohtaan suunnitelmat A ja B, kun en vaan osannut arvioida, mihin ehdin. Ennen keppejä tippui sitten rima, mikä taas vähän latisti tunnelmaa. Nipsun tullessa pussista iski pieni paniikinpoikanen ja käänsin just riman päällä. Näitäkin pitäisi kyllä vaan treenata ja totuttaa Nipsu siihen, että sen ohjaaja saattaa säätää rimojen päällä. Keppien jälkeen alkoivat vasta ne haastavat kohdat. Olin tosi tyytyväinen, että mun poispäinkäännös-valssi onnistui, vaikka Nipsu meinasi pyörähtää väärään suuntaan. Se oli kuitenkin niin epämukavuusaluetta mulle. Päällejuoksuissa oma linja ei ollut ihan optimi, mutta ehdin kuitenkin ja sain hyvin rytmistä kiinni. Ennen suoraa putkea päädyin A-vaihtoehtoon, eli persjättöön, mihin olin myös hyvin tyytyväinen. Lopussa sitten lössähti ja tein plan been ja senkin huonosti. Tyhmä kielto siis takaaleikkauksesta.

Finaaliradalle ei jännittänyt enää yhtään, toki pelissäkään ei ollut kuin saada hyvä mieli vikalta radalta. Kevyt tukkakriisi kyllä iski, kun juuri ennen kuin meitä kuuluteltiin ovelle, onnistuin jotenkin Nipsun kanssa kyykkiessäni tiputtamaan hiuspinnin. Sitä ei ei löytynyt mistään, eikä ole löytynyt sen jälkeenkään. Sen lisäksi että stressasin naamalle valuvia hiuksia stressasin sitä, että se pinni on Nipsun karvoissa tai jossain... No, se jäi mysteeriksi. Ja kampausta ehti hyvin korjailla pujottelun aikana.

Tää oli tosi helppo rata. Parissa putkeenlähetyksessä piti liikkua vikkelästi ja parissa kohtaa piti valita oikea putkensuu ja puomi putken vierestä, muuten ei mitään ihmeellistä. Tää oli myös ainut rata, jossa löysin semmoisen rytmin, ettei missään vaiheessa tullut kiire. Ekan putken jälkeen kaarros valui, mutta muuten meni siististi. Aan juoksutin läpi, puomilla ja keinulla kuitenkin stopit. Maalissa ajattelin, että taisi tulla hidas aika ;) No, hävittiinhän me Bonolle n. kolme kymmenystä, muut yli 20 nollaa jäivät sitten taakse. Ihan hienoa tulla toiseksi karsintojen finaaliradalla.

Jäähkälenkille lähtiessä huomasin, että Nipsu ontuu! :( Välillä se käveli puhtaasti ja välillä ontui toista etujalkaa ihan selvästi. Katsoin ekana tassunpohjan, mutta en nähnyt siellä mitään. Kopeloin myös jalan, mutta se ei aristanut mistään. Käveltiin sitten kuitenkin rauhallinen loppulenkki, kun ajattelin sen olevan pienempi paha kuin laittaa koira suoraan radalta lepoon. Maksien jälkeen pyysin Katinkin katsomaan Nipsua ja nyt häkistä tullessa se ontui vielä selkeämmin. Katsottiin tassu uudestaan ja nyt siinä näkyi selkeä kulunut kohta anturassa. Huh! En tiedä, miksi en huomannut sitä aikaisemmin. Sen oli täytynyt palaa vikalla radalla, koska ennen rataa ei ollut mitään. Helpotus kuitenkin, että kyse oli noin pienestä vammasta. Luulen, että se ehtii parantua jo piirinmestaruuksiin. Nipsu oli kyllä oikein drama queen. Kati otti sen syliin, kun purin leiriä ja se oikein painautui Katia vasten, kun oli niiin poikki ja niiiin loukkaantunut...! :D

Nämä olivat nyt siis Nipsun toiset karsinnat. Viime vuonna osallistuttiin täysin ilman mitään tavoitteita, itse asiassa olisi ollut painajainen jollain tuurilla päätyä joukkueeseen, koska tuntuma Nipsun kanssa liitämiseen oli lyhyen treenihistorian ja pentutauon jälkeen niin hapuileva. Nyt tiesin, että mahdollisuuksia on vaikka mihin, joten virheet, jotka kuitenkin ekaa rataa lukuunottamatta olivat pieniä, toki harmittavat. Jos jotain agilityurani aikana olen kuitenkin oppinut, niin pitkäjänteisyyttä. Katseet ja ajatukset ovat jo tulevassa kaudessa :) Tänä vuonna oltiin jo paljon parempia kuin viime vuonna. Ensimmäinen ehjä kausi vei meitä huimasti eteenpäin. Se ei ehkä edes näy (varsinkaan tuloksissa) niin selvästi kuin tuntuu. Nyt vaan jatketaan treeniä, vahvistetaan vahvuuksia ja isketään heikkouksien kimppuun. Muutamien tekniikkajuttujen lisäksi kokonaisuuden kasassa pitäminen on isoin kehitettävä asia, se on se, mihin homma tällä hetkellä kaatuu. Toivotaan, että saadaan toinen yhtä ehjä kausi ja vuoden päästä nähdään, mihin se on meidät vienyt! Matkalla nautitaan hedelmistä, joita jo tehty työ aina välillä tarjoaa :)