Nipsun ensimmäiset maajoukkuekarsinnat onnellisesti takana. Ei tehty viikonloppuna yhtään nappisuoritusta, mutta olen kaikkinensa tosi tyytyväinen. Tavoitteena oli päästä sunnuntaille. Se toteutui ja bonuksena saatiin mennä kaikki radat loppuun asti. Taidot ja luotto niihin nykyisiinkään taitoihin ei ole vielä sillä tasolla, että olisin voinut olettaa yhtään enempää. Tasoomme nähden teimme Nipsun kanssa hyvää työtä :) Parasta oli se fiilis, joka mulla oli kaikilla sunnuntain radoilla. Ei tulospaineita, ei pakkopullaa, ei pienintäkään pelkoa, ei virheiden harmittelua. Vain hillitön hinku radalle ja valtava näytönhalu <3 Tulevina vuosina tavoitteetkin tulevat olemaan korkeammalla, joten saman rennon, mutta raivokkaan asenteen kehittäminen tulee varmasti olevan vaikeampaa. Mutta nyt kun on kerran saanut lietsottua itsensä niin hyvään vireeseen, tietää ainakin, mitä tavoitella :)
Lauantain karsintaradoilla ilmassa oli astetta enemmän jännitystä ja jäykkyyttä. Tsemppasin ja aivopesin itseäni siihen, että tehdään nolla heti hyppäriltä. Radalla oli muutamakin epävarmuutta aiheuttanut kohta, mutta aika hyvin sain ne mielikuvissa onnistumaan. Alun pakkovalssi, välistävedot ja keppien jälkeinen pystyhyppy piti viedä tarkasti, sillä juuri tuommoisissa Nipsu tulee helposti liikkeen mukana ohi. Kun niistä selvittiin, tapahtui jotain, mikä on itselleni aivan hämärän peitossa. Olin koko ajan vain ajatellut, että putkelta vauhdilla eteen, että ehdin työntää muurilta pituudelle. Muurilla olinkin ihan hyvissä ajoin. Olin ohjaamassa Nipsua hypylle, kun yhtäkkiä havahduin, että este näyttää ihan väärältä! Tiesin, että seuraava este on pituus, mutta edessäni olikin aita. Naiselliselle primitiivireaktiolleni on tullut jälkikäteen naurettua monet kerrat, mutta nähtävästi se pelasti tilanteen saamalla Nipsunkin hämilleen ja jäämään jalkoihini. Parin seuraavan esteen ohjaamisesta en muista oikein mitään. Olin ensin ihan varma, että nyt tuli kielto. Jossain välissä vilkaisin tuomaria, mutta hänellä ei ainakaan silloin ollut kättä pystyssä. Tajusin sitten kuitenkin ohjata edes jotenkin kunnolla radan loppuun, tosin hiukan oli pasmat sekaisin tuon jälkeen :D Pussia edeltävällä hypyllä Nipsu oli vielä ajautumassa selän taakse, mutta jostain sain sen ronkittua hypylle ja päästiin maaliin. Nollalla! Aikaankin jäi vielä melkein sekunti varaa :D Hyppärillä tuli vain 13 aikaan ehtinyttä nollaa ja Nipsu oli yhdeksäs.
Sunnuntaille oli sitten rento fiilis heti aamusta lähtien. Tutut kyselivät jännityksen tilaa ja muuta, ja itse en oikein edes tajunnut olevani kisaamassa kohta. Vaan kyllä se tsemppi sieltä sitten löytyi. Kaikilla radoilla oli vaikeita kohtia, mutta sain aina niin sopivan taistelumielialan päälle, että radalle lähtiessä ne eivät enää hirivttäneet. Jotenkin tuosta lauantain pelastuksestakin sai semmoisen tsempin, että aina voi selvitä, vaikkei ihan oppikirjan mukaan menisikään ;) Tätä tapaa käytettiinkin radoilla ahkerasti, ylimääräiset kiemurat tuntuivat olevan meidän karsintaratojemme teema. Kati ei kyllä yleisössä kiitellyt ylimääräisistä sydämentykytyksistä.
Ensimmäisellä agiradalla mietin eniten aan jälkeistä kuviota. Mikään vaihtoehto ei tuntunut ihan omalta, mutta päädyin persjättöön pituuden jälkeen. Kontaktikäskyä karjuin normaalia tiukemmin, ettei Nipsu keksi lähteä vedätyksestä perään. Aalla on kuitenkin ollut pientä lipsuilua ilmassa. Nyt ei mitään ongelmia ja ehdin persjättöön hyvin. Sitten vaan jäin kökkimään paikoilleni ja hyppyjen väliin tehty valssi meni vääntämiseksi. Tästä selvittiin, mutta heti putken jälkeen tuli ylimääräistä pyörimistä, kun Nipsu lähti jotenkin hakemaan hyppyä. Ei virhettä tästäkään voltista, joten ei kun pokalla eteenpäin. Puomin takaaleikkaus jännitti, koska näihin en edelleenkään satana luota. Varmistelin sen huolella, kun jatkoon ei ollut kiire. Puomin jälkeisen hypyn Nipsu sitten hyppäsi jostain syystä tosi huonosti ja rima alas. En oikein tiedä, enkä saa videostakaan selvää, että mitä siinä tapahtui. Loppu ok ja vitosella maaliin.
Hyppärin nollalla oltaisiin oltu vielä täysin pelissä mukana. Onnistuin kuitenkin olemaan ajattelematta tätä liikaa ja sain taas lähdettyä tekemään vain hyvää rataa. Tässä mietitytti eniten keppien jälkeinen elämä. En uskaltanut jättää kepeillä kovin paljon, joten päädyin vaan juoksemaan. Kepeille mennessä tuli tämän radan kohahdus-mutta-ei-virhettä, kun Nipsu lähti tekemään kunniakierrosta yleisön eteen. Mitä lie siinäkin tapahtunut. Keppien jälkeen keskityin sitten siihen juoksemiseen liikaa ja sain Nipsun pystyhypystä ohi. Pelkkä päällejuoksukäsi ilman kropan kääntöä ja pienintäkään rytminmuutosta ei todellakaan riitä Nipsulle, joten tämä moka ihan ohjaajan piikkiin. Nipsu ei ehtinyt ihan putkeen asti, joten selvittiin kuitenkin hyllyttä ja saatiin mennä rata loppuun. Loppu sujui ihan kivasti, yksi rima kyllä kolahti.
Viimeiselle radalle ei sitten ollut edes niitä teoreettisia tulospaineita. Jälkikäteen voi toki jossitella, että radan voitolla olisi päässyt neloseksi. Ja jos haluaa jossitella lisää, niin yleisöstä väitettiin, että aikamme oli sekunnin radan voittanutta Mimmiä nopeampi. Ei tosin tehty samaa rataa, mutta ylimääräinen hyppy ja putki pidempää reittiä tuskin ainakaan nopeuttivat.
Tämän radan alku tuntui viikonlopun vaikeimmalta kohdalta. Ihme, miten hyvän varmuuden siitäkin sain, vaikka oikeasti olin todella epävarma sen onnistumisesta. Kun sitten sain Nipsun pakkovalssista hypylle ja ehdin pussin jälkeiseen persjättöön, tsemppi sen kuin kasvoi. Takaakierto-päällejuoksuissa jäin vähän jälkeen, mutta Nipsu löysi edeltäni kepeille. Aan jälkeiseen ahtaaseen kuvioon sitten hyllytettiin monien muiden tavoin. Olin vain vähän huolimaton. En suoristanut tarpeeksi ennen aan jälkeistä hyppyä, vaan luotin pelkkään vetoon ja Nipsun kädessä pysymiseen. Ja sinne meni! Sain jatkettua samoilla vauhdeilla rataa ja loppu oli kiva juosta yleisön taputtaessa :) Maalissa oli vain hyvä fiilis ja aito ilo joukkueeseen päässeiden minien puolesta. Kaikki olivat kyllä niin paikkansa ansainneet.
Viimeisen radan jälkeen oli vielä pitkään melkoinen täpinä päällä. Oli semmoinen olo, että jaksaisi juosta vaikka kuinka monta rataa vielä. Loppujäähkälenkillä alkoi sitten jalka painaa. Kumma juttu tuo adrenaliini ;) Kotimatka meni totutun väsyneissä ja hysteerisissä merkeissä. Vaikka todettiin Katin kanssa, että monen vuoden harjoittelu alkaa tuottaa tulosta ja selviämme ABC-visiiteistä välillä jo ammattimaisin ottein. Nytkään ei sattunut mitään erikoista. Mitä nyt meinattiin revetä kassalla Katin tutkiessa kolikkopussiaan. Kohta voidaan ehkä uskaltautua jollekin muullekin huoltoasemalla, jossa odottavat uudet kuviot ja haasteet!
Kommentit