Tämän vuoden agilityn SM-kisat menivät jotenkin ihan vasemmalla kädellä. Sitä Fiilistä ei tullut missään vaiheessa, vaikka ihan kivaa olikin. Olin valmistautunut huonosti, kisat olivat menneet huonosti, enkä uskonut itseeni enkä mahdollisuuksiimme. Yritin hyväksyä tämän ja nauttia vain siitä, että saadaan osallistua, mutta vähän laimeaksi sekin jäi. Kai takaraivossa kalvaa ajatus, että käsissä on koira, jossa olisi potentiaalia ja se menee ihan hukkaan. Tyhmä ajatushan se on, mutta silti.

Lauantain joukkuekisassa Nipsu starttasi ankkurikierroksella. Joukkuetovereille oli tullut jo virheitä ja yksi hylly, joten saatiin mennä aika paineetta. Tulos olis kiva, mutta korkealle ei enää voinut nousta.

Rata oli aika simppeli, mutta vähän väkinäistä valssivääntöä parissa kohtaa. Varsinkin valssi ennen keppejä olikin multa ihan kamala, mutta onneksi koira löysi kepit. Keinu aiheutti pienet sydänmentykytykset heilumalla tuulessa ilmassa. Se oli kuulemma ollut jo korkeammallakin, mutta oman katseeni kohdistuessa siihen nousu oli kymmenisen senttiä ilmassa ja heilui. Ehdin ajatella, että voikohan se nousta tuosta ylemmäs ja pitääkö mun keskeyttää rata. Keinu näytti kuitenkin pysyvän siinä ja jatkettiin rohkeasti. Nipsu vähän epäröi keinulle menoa ja teki sen muutenkin tosi hitaasti. Nollalla päästiin sitten maaliin! Ihan kiva, vaikka kovin hyvältä se meno ei tuntunutkaan.

Joukkuerata

Seuraavana päivänä sitten yksilöhyppärille. Tutustumisessa en saanut radasta yhtään kiinni. Vaikka kuinka yritin, niin jo siellä tuntui, että olin koko ajan myöhässä, enkä löytänyt hyvältä tuntuvia ohjausvaihtoehtoja. Ajan loppuessa en tiennyt yhtään, mitä teen! Ihan selvää rutiinin ja itseluottamuksen puutetta. Kamala tunne, kun kuvittelee, ettei osaa mitään.

Vielä radalle lähtiessäkin mulla oli kepeillemenoon plan a ja b - ei näin!! Meinasin yrittää valssia ennen keppejä, jolloin tein putkijarrun huonosti ja ryysin eteenpäin. Valssiin ei kuitenkaan ollut mitään jakoja, joten jäin leikkaamaan Nipsun kaarrattaessa pitkäksi... Hyvin haki kuitenkin kepit ja kesti leikkauksen, mitä etukäteen pelkäsin. (Ihan suotta, Nipsulla on hyvät kepit...) Sen sijaan ei ollut käynyt mielessäkään, että Nipsu lopettaa kepit kesken (sillä on hyvät kepit). Näytti kuulemma siltä, että olisi astunut raudan päälle ja liukastunut. No, syyllä ei ole merkitystä, se rata oli siinä. En saanut tsempattua loppuradalle ja vikan putken jälkeen homma levisi lopullisesti.

Hyppäri

Ja vaikka olin muka valmistautunut epäonnistumaan, niin harmittihan se silti. Olen tehnyt nyt kymmenellä SM-hyppärillä yhden nollan (Tuitun kanssa Varkaudessa 2008...) ja ois vaan jotenkin ihan kiva päästä edes joskus sinne finaaliin.

Ensi vuodeksi aion kyllä treenata paremmin. Ei tässä lajissa kuulukaan pärjätä vasemmalla kädellä.

Vähän ennen finaaleja alkoi sataa, ihan niin kuin sääennusteissa sanottiin. Väsytti ja mieli oli aika matalalla, tuntui erityisen raskaalta seistä siellä vesisateessa. Radallekaan ei meinannut nähdä, kun eturivin sateenvarjot peittivät näkymät, ja mun niska tuli tosi kipeäksi, eikä meillä ollut yhtään särkylääkkeitä jäljellä. Olin MELKEIN valmis lähtemään kotiin katsomaan livestreamia, mutta Katin ehdotuksesta jäätiin "edes vähäksi aikaa". Minifinaalin jälkeen sade loppuikin ja auttoi tilannetta huomattavasti, joten oltiin loppuun asti. Onneksi, kyllähän finaalit nyt vaan kuuluu katsoa :) Jännää oli, lämpimät onnittelut kaikille mestareille ja mitalisteille!