Kai mekin sitten, kun muutkin :)

Vuoteen 2009 kuului paljon agilitya. Vuoden 2009 agiliitelyihin kuului paljon hyvää ja paljon huonoa, paljon onnistumisia ja paljon pettymyksiä. Varsin ristiriitainen vuosi kaiken kaikkiaan. Päällimmäisenä mieleen jäivät kevään nollatehtailu ja siitä seurannut hyvä asenne kesän isoja kisoja ajatellen. SM-kisoissa oli kova halu onnistua ja tehdä kerrankin omantasoinen suoritus. Olimme karkeloissa nyt neljättä kertaa. Vuonna 2008 pääsimme ensimmäistä kertaa finaaliin asti, mutta kahta nollaa emme ole onnistuneet ikinä tekemään. Se on haave, joka odottaa edelleen toteutumistaan. Vuodet käyvät vähiin, mutta toivo elää...

Tänä vuonna Torniossa se pieni huolimattomuus hyppärin kolmannella esteellä harmitti kyllä niin paljon, ettei mikään ennen. Harmistus ja muut myöhemmin ilmenneet asiat ovat pistäneet miettimään myös omaa asennetta. Epäonnistuminen yhdellä radalla pitäisi pystyä unohtamaan nopeammin. Epäonnistuminen ei saisi olla iso juttu. Se juttu pitäisi tulla ihan muista asioista. Onnistumisen mahdollisuudesta, kiitollisuudesta, että saa olla juuri sillä radalla juuri sen koiran kanssa, vauhdin hurmasta, koiran taidoista nauttimisesta, luottamuksesta, riskistä. "Agilityn pitää olla kivaa" on kaikessa kliseisyydessään niin totta. Siinä, että saa oman pääkoppansa sille tasolle, että voi joskus oikeasti menestyä, onkin tavoitetta kerrakseen. Se on varmasti pitkä tie, joka ei pääty ehkä koskaan. Tärkeintä kai, että pysyy oikealla kaistalla ja menee eteenpäin :) Mulla on sellainen kutina, että viime kesä kaikkine pettymyksineen oli opettavaisempi, kuin vielä edes tajuan.

Ne muut ilmenneet asiat liittyvät Tuitun ikään ja kuntoon. Tuittu oli kesän jäljiltä pahassa jumissa ja Piira alkoi puhua sen säästelystä. Se, että koirassa alkaa ikä näkyä, eikä se palaudu enää kuten ennen, on aika kova isku. Juuri, kun kaikki alkaa sujua. Sitä harmittelee, että on ollut niin kokematon ja tuhlannut koiran parhaat vuodet. Tai siis "tuhlannut", eihän mikään ole oikeasti mennyt hukkaan. Jos olisin osannut paremmin, Tuittu olisi varmaan saavuttanut enemmän ja aikaisemmin, mutta eihän tässä siitä ole kyse. Kun eläköitymisen aika koittaa, se tulee olemaan niin vaikeaa ja haikeaa, ettei sitä haluaisi edes ajatella. Nyt mennään vaan vähän kerrallaan ja katsellaan. Ja nautitaan. Yritän pitää mielessä, että niitä aina vaan harvempia jäljellä olevia startteja ei kannata tuhlata. Niistä otetaan kaikki irti, joka kerta.

Totaalisen epäonnistuneiden arvokisasuoritusten lisäksi ´vuoteen kuului toki paljon myös hienoja hetkiä. Paljon nollia, kolme voittoa, 16 muuta palkintosijaa, hyppyserti. Ennenkaikkia kivoja kisoja ja ikimuistoisia reissuja hyvässä seurassa :) Voitettuja pullakahveja ja ansaittuja Hese-aterioita :) Tätä kaikkea on toivon mukaan luvassa vielä tulevinakin vuosina!

Ihan uuden lisänsä harrastuksista rakkainpaan toi tietenkin Nipsu, Tulevaisuuden Touho. Sheltti, josta piti tulla vain kiva lemmikki vanhemmilleni, mutta joka jotenkin päätyi eräänä tammikuisena päivänä mukaani navetalle... Ja siitä se ajatus sitten lähti. Nipsun kanssa on tehty perusteita kunnolla, mutta kuitenkin vähän semmoisella "kattellaanny" -asenteella. Tavoitteet ovat kuitenkin kasvaneet samaa matkaa Nipsun taitojen ja vauhdin mukana. Keväällä, ehkä jo helmikuun lopussa, on tavoitteena korkata kisaura. Mitä sitten tapahtuu, jää nähtäväksi. Kattellaan... ;)

Tuitun muut lajit ovat olleet vähän sivuroolissa. Tokoa treenattiin yhdessä vaiheessa jopa ahkerasti, mutta kokeita käytiin kokeilemassa vain kaksi. Helpointa olisi vain antaa olla, mutta kun näkee, miten hienosti Tuittu joskus treeneissä tekee, ei vaan pysty. Olen pistänyt vähän sen varaan, että pennun myötä Tuitunkin toko-ura saa uuden käänteen, kun oletettasti motivoidun treenaamaan säännöllisemmin. Hakua ja raunioitakin tehtiin säännöllisesti syksyyn asti, edelleen vaihtelevalla menestyksellä. Talveksi jäätiin pois PPK:n ryhmästä sillä optiolla, että palaamme mahdollisesti keväällä rauniotreeneihin. Haluaisin kovasti koittaa PERA-A -koetta, ihan näiden kaikkien vuosien vuoksi.

Ja sitten Luu. Vuosien haaveilun, mietinnän ja suunnittelun tulos, joka sitten tulikin nopeammin, kuin uskalsin odottaa :) Sain pennun niin helposti, että sitä onnen kääntymistä tässä odotellaan ;) Katin ennustamaa hirviötä Luussa kyllä asustaa, mutta aika mahtava pentuhan se on. Luun myötä ensi vuosi tuo tullessaan varmasti kaikkea uutta ja jännää! Hirveitä tavoitteita ei ole, kunhan opiskellaan yhteistä taivalta ja touhutaan paljon kaikkea. Ikä mahdollistaa toki tokouran korkkaamisen syksyllä, mutta katsotaan sitä sitten lähempänä.

Ja mikä parasta, Tuittukin on alkanut lämmetä tulokkaalle jo muutamassa viikossa. Olin varautunut odottelemaan ainakin pari vuotta :D

Mun tytöt <3