Niin ne viikot vierii :D Luu on asunut meillä nyt viikon. Aika on mennyt toisaalta äkkiä, mutta toisaalta tuntuu kuin pienoiskoira olisi kuulunut kalustoon jo kauan. Ja toisaalta toivoo, että se olisi jo iso ja aikuinen... ;)

Merkkipäivää juhlistettiin sillä, että Luu jäi ensimmäistä kertaa yksin pitkän työpäivän ajaksi. Kun tulin kotiin, pentuaitauksessa näytti olevan kaikki hyvin (yhdet pisut paperilla, ei murtautumisjälkiä ja rauhallinen pentu). Tuittu sen sijaan oli oksennellut pitkin kämppää. Läjissä oli mm. kokonaisia maapähkinöitä, auringonkukansiemenien kuoria ja havunneulasia. Huoh...

Eilen käytiin pikku-Luun kanssa vähän Herwoodin hoodeilla. Käppäiltiin kauppakeskus Duon edustalla, katseltiin ihmisiä, autoja ja liukuovia. Hihnassa kävely on edelleen aika toivotonta, mutta hetken hengailtuamme sekin alkoi sujua. Kohta pentu tepastelikin Insinöörinkadun vartta kuin vanha tekijä ja repi hanskaa Duon liukuovien edessä :)

Kotona ja tutuilla kulmilla jännäilyistä tai epäröinneistä ei ole tietoakaan. Meno on ajoittain melkoisen hurjaa ja aika tiukkaa keskustelua on käyty tietyistä pelisäännöistä. Luu ei ole esimerkiksi aina kanssani samaa mieltä siitä, saako Tuitun kimppuun hyökkiä. Melko luupäisesti se jaksaa yrittää, vaikka tämän suhteen on vedetty aika tiukka linja. Toisissa asioissa pentu taas on kuin pieni enkeli. Seuraamis- ja kontaktitreenit ovat sen mielestä aika hienoa puuhaa ja niihin osallistutaan varsin antaumuksella. Ulkona se on ainakin toistaiseksi seuraillut minua ja jättänyt ohikulkijat rauhaan. Selvää mielenkiintoa se muita ulkoilijoita kohtaan osoittaa, joten asian kanssa ollaan koko ajan supervaruillaan.

Aikamoista opettelua ja totuttelua tämä elämä taitaa olla molemmille. Tuitun pentuajasta on melkein kahdeksan vuotta, aika on kullannut muistot ja nyt käsissä on kaiken lisäksi aika erilainen otus. Mutta suloinenhan tuo on, ei siitä mihinkään pääse. Erityisesti tällä hetkellä nukkuessaan tässä sylissäni <3