Väsymys painaa ja ajatukset ovat vielä aika sekaisin viikonlopun jäljiltä. Tuli koettua aika konkreettisesti, miten ihana ja kamala tämä laji on. Miten pienestä on kiinni, joutuuko pettymään karvaasti vai saako iloita enemmän kuin kukaan muu.

Ensin hehkutukset. Vähänkö olen ylpeä isosiskosta ja Tuitun Svante-serkusta, jotka tekivät juuri sen, mitä osasivat. Agilityjumalan suosiollisella avustuksella se riitti tänä vuonna yksilökisan hienoon 11. sijaan sekä maksien joukkuekisan voittoon! Jälkimmäisessä oli toki oma osuutensa Tommilla, Satiaisella, Puubilla, Helenalla ja Donnalla. Jännittynyt tunnelma ankkurikierroksen viimeisiä koiria seuratessa ja lopulta TamSKin mestaruuden varmistuminen oli niin mieletöntä, että en kyllä osaa kirjoittaa siitä mitään. Kuvitelkaa! Viikonloppu meni niin huumassa, ettei juttua oikein edes tajunnut, mutta nyt meinaa tulla tippa linssiin.

Palkintojenjakoa odotellessa hankimme pari pulloa kuohuvaa, jotka ainakin yritimme pitää joukkueelta salassa. Kellään ei ollut aikaisempaa kokemusta sampanjan suihkuttelusta, mutta yhteisvoimin järkeillen teimme sotasuunnitelman teknisistä yksityiskohdista. Vaativaan tehtävään valittiin alkoholivastaavamme Lea, joka mallaili pullon takin alle piiloon. Koska aina sattuu ja tapahtuu, ja joillekin sattuu vähän enemmän ja useammin kuin toisille, Lea onnistui pulloa näpelöidessään korkkaamaan sen takkinsa sisään! En usko, että kovin moni on koskaan pystynyt samaan. Enkä suosittele kokeilemaan. Korkki ei onneksi osunut silmään tai mitään, eikä paidan kastuminen lämpimällä ilmalla ollut niin vakavaa. Juomaakin jäi pulloon ihan tarpeeksi. Ihmetteleville ulkopuolisille huusimme vain, että "Hyvä TamSK!".

Meillä TamSKissa on tapana tehdä asiat vähän toisin. Suomenmestaruuden voittaneessa joukkueessa oli australianpaimenkoira, labradorinnoutaja ja kaksi kroatianpaimenkoiraa. (Hopea- ja pronssijoukkueissa oli pelkkiä bordercollieita.) Meillä on tapana korkata skumpatkin povitaskuun. TamSK - jotain ihan muuta!

Muilla säkäluokilla menikin tutumpaan malliin. Mineissä kaikki tekivät siistejä ratoja, mutta sortuivat pienenpieniin virheisiin. Melli otti pari kieltoa vaikeasta pujottelunaloituksesta, Elli tuli todella hienon radan lopussa ohi aasta ja Inka sitä seuraavasta hypystä. Tuitun kanssa teimme nollan, mutta vauhdissa jäi parantamisen varaa. Kokeilin nopeasti lämppäriesteitä, joilla Tuittu liukasteli tosi pahasti. Kuulin vasta myöhemmin monilta muilta, että lämppärien matot olivat paljon huonompia kuin varsinainen kisa-alusta, eikä niillä olisi kannattanut tehdä yhtään mitään... Liukastelu jäi kuitenkin takaraivoon ja vein Tuittua vähän varovasti. Annoin sen itse hakea käännöksiä, enkä uskaltanut hirveästi vedättää. Onneksi huomasin, että pito onkin ihan ok, joten sunnuntaina uskalsin mennä normaalisti. Lopputuloksemme riitti sijaan 16.

Sunnuntaiaamu alkoi osaltamme siis varhain. Heräsin ajoissa, jotta ehdin mennä hyvissä ajoin kisapaikalle ja lämmitellä itsenikin skarpiksi. En tosiaankaan tykkää lähteä ihan alussa, mutta mielestäni pystyin asennoitumaan nyt pakon edessä ihan hyvin. Kun Tuittu tuli kolmannesta hypystä ohi, harmistuin niin, että meinasin jättää koko radan kesken. Sain kuitenkin koottua itseni ja jatkoin. Vähän tuli kaarrotusta ja kankeamista, mutta ihan hyvällä draivilla saatiin mentyä loppuun. Tuittu oli hyvä, mutta itseeni olin niin pettynyt, että harmitti kyllä ihan huolella. Harmittaa vähän vieläkin. Se, että tekee vuoden aikana 38 nollaa, viime aikoina melkein 80 prosentin todennäköisyydellä, ja ajaa sitten Tampereelta Tornioon tekemään tuommoisen virheen. Se, ettei pysty näyttämään, mitä oikeasti osaa.

Tätähän tämä on. Jos pettymyksiä ei kestä, voi varmaan samantien heittää hanskat tiskiin ja siirtyä harrastamaan puutarhanhoitoa. Mä en saa pidettyä viherkasvejakaan hengissä, joten pakko varmaan jatkaa agilityn parissa. Kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa, ensi vuonna uusiksi ja niin edelleen. Hienoja suorituksia katsellessa sai ainakin taas uuttaa motivaatiota ja uusia tavoitteita. Jotkut parit jäävät aina paremmin mieleen kuin toiset. Muistan edelleen kylmänväreet, kun katselin sheltti Mimmin finaalirataa Ylöjärvellä 2007. Nyt suurimman vaikutuksen teki Niina-Liina Linna Vimman kanssa. Molemmat radat olivat niin järjettömän hienoa menoa, ettei mitään rajaa. Niillä suorituksilla tuli todellakin ansaittu suomenmestaruus!

Oma haaveeni Tuitun kanssa on onnistua joskus tekemään SM-kisoissa kaksi hyvää nollarataa. Sen ei pitäisi olla ollenkaan mahdotonta, mutta neljät kisat ollaan käyty siinä onnistumatta. Aika näyttää, kuinka monta yritystä meillä vielä on.