Kuusi kertaa piirinmestaruuksissa, joista kerran tuplanolla ja pronssia. Viisi kertaa SM-kisoissa, joista kerran finaaliin asti, lopputulos 5 ja 19. sija. Viisi kertaa SM-joukkueessa, neljä kertaa nolla, kerran vitonen. Kaikkia piirinmestaruusjoukkuekisoja en muista, mutta useimmiten ollaan tehty niissäkin nolla ja Tuitun joukkue on voittanut kolme kertaa. Kai se on vähitellen uskottava, että arvokisat eivät vaan ole meitä varten. Agilityjumala on niin päättänyt ja se siitä. Mutta joukkuepelaaja Tuittu on henkeen ja vereen <3
Tällä kertaa yksilöissä ei jäänyt edes mistään yhdestä tyhmästä virheestä kiinni. Paitsi agilityrata... Tuittu oli ihan reipas, mutta itse taisin olla vähän hukassa. Hukkasin heti alussa ekan putken ihan täysin ja sinne ohjaaminen meni aika vääntämiseksi. Sitten sujui kepeille asti ihan nätisti. Keppien jälkeen heitin hypylle ja lähdin ennakoimaan valssia pituudelle. Tuittupa ei irronnutkaan hypylle, vaan lähti liikkeeni mukaan pituudelle. Pöh. Monessa asiassa kun minikoiran ohjaaminen on siinä mielessä helpompaa, että sen kanssa ehtii enemmän, niin tässä oli kyllä taas semmoinen virhe, mitä pitkäaskelisen maksin kanssa olisi ollut aika vaikeaa saada aikaiseksi. Varsinkin herkästi kroppaa lukeva pikkukoira pitäisi vaan aina saattaa loppuun asti, siinä ei omia askelia ole paljon varaa säästellä. Heti kostautuu! Loppu meni vähän löysäilyksi, yksi rima tippui, mutta ilman muita virheitä kumminkin.
Kyllä vähän harmitti, kun menetettiin taas mahkut piirinmestaruustaistoihin. Aika pian pystyin kuitenkin unohtamaan ekan radan ja keskityin hyppikseen ihan positiivisella mielellä. Ratojen välissä aurinko alkoi paistaa ja teki ilman taas tukalan kuumaksi. Tuittu olikin radalla lähtiessä aika vetämätön ja liikkui kovin tahmeasti. Yksi rima tippui ja kepeiltä tuli virhe. Yritin kepeille menoa vaikeamman kautta, mutta Tuittu ei tuntunut edes yrittävän kunnolla. Juoksin sitten keppien jälkeen suoraan pois radalta, kun en halunnut sitä väkisin juoksuttaa.
Ensin ajattelin, että en halua mennä sen kanssa joukkueradalle ollenkaan. Päätin sitten kuitenkin odottaa joukkuekaverien tuloksia, Tuitun kun piti startata vikana. Päätin jättää starttamatta, jos alla on vaikka pari hyllyä tai muuten semmoinen tulos, ettei mitaliin ole mahkuja. Mutta jos mahdollisuuksia on, pitihän meidän mennä mestaruutta puolustamaan :)
Ensin radalle pääsi kuitenkin Nipsu, joka starttasi ensimmäisellä kierroksella. Nipsulla oli joukkueessaan oikein perinteisiä agilityrotuja: chihuahuat Fanni ja Ilja sekä bostoninterrieri Manu. Oltiin laitettu joukkueen nimeksi "Tampereen seudun seurakoirakerho", mutta sitä ei jostain syystä oltu kirjattu lähtöluetteloon. Oltiin sitten vaan TamSKin ykkösjoukkue ;)
Rata oli muuten tosi helppo, mutta kepeille meno ja jatko kepeiltä mietityttivät osaamattoman koiran kanssa. Avokulman Nipsu haki tosi nätisti, mutta keppien jälkeisessä takaaleikkauksessa tuli kielto. Lähdin liian voimakkaasti painamaan liikettä käännöksen suuntaan ja Nipsu meni pituudesta ohi. Muuten puhdas ja nopea rata. Pituuden jälkeen oli suorahko baana putkeen, jossa piti miettiä, juokseeko putkelle asti vai leijeröikö väliin jäävän renkaan. Mietin Nipsun kanssa molemmat vaihtoehdot, ja kun se sitten radalla lähti niin hyvin irtoamaan, heitin rohkeasti putkeen ja pääsin oikaisemaan toiseen päähän persjättöön. Aika makeasti meni :)
Meidän seurakoirajoukkueesta Emma ja Manu tekivät nopean nollan, Laura ja Fanni aavistuksen yliaikaisen nollan ja Johanna ja Ilja vitosen, kun muurin palikka harmillisesti putosi. Yhteistulos hienosti 5,93 ja se riitti piirinmestaruushopeaan!
Tuitun joukkue oli melkein sama kuin viime vuonna, Nellin sijasta Päivi vaan kisasi Minnillä. Päivi toisti viimevuotista kaavaa ja teki Minnin kanssa hienon nollan heti alkuun. Toisena starttasivat Maiju ja Elli, joille tuli kepeiltä virhe. Se tuomittiin hyllyksi, kun Maiju useista epäilyistä huolimatta korjasi kai sittenkin keppivirheen väärin. Lea ja Inka tekivät kolmansina muuten näppärän radan, mutta lopussa pieni ajoitusongelma sai Inkan tiputtamaan yhden radan. Ajattelin, että koska vitosellakin voi olla mahkuja, kai meidän pitää Tuitun kanssa koittaa tsempata ja mennä tekemään nolla niin lujaa kuin nyt vaan pystytään.
Ja ohjaajan tsempistä se ei ainakaan jäänyt kiinni. Huusin niin paljon, että meinasin kuolla maalissa. Heikkoon happeen saattoi toki vaikuttaa sekin, että olin tulossa kipeäksi ja makasin seuraavan yön kuumeessa... Tuittu jäi säätämään jotain ensimmäisen esteen jälkeen. Se käänsi päätään ja näytti, kuin joku ötökkä olisi kiusannut sitä tms. Se kääntyi oikein päin ihan viime hetkellä ennen rengasta ja osui oikeaan väliin. Loppua kohden meno parani ja tahmeudesta huolimatta Tuittukin tuntui ihan oikeasti yrittävän :) Loppujen lopuksi ehdittiin ihanneaikaan ihan kevyesti, vaikka niukempikin alitus olisi riittänyt. Tuitun nolla nosti joukkueen siis toista kertaa putkeen voittoon! :)
Tuitun joukkuerata (josta puuttuu loppu...) (...ja Nipsu huutaa radan reunalla...)
Olipa hauskaa olla palkintojenjaossa sekä kulta- että hopeajoukkueessa :) TamSKille tuli kaksoisvoitto minien lisäksi medeissä. Makseissa TamSKin SM-joukkue tuli toiseksi.
Ja mikä mahtavinta, yksilöissä Kati ja Into tekivät ensimmäisen tuplanollansa, joka oikeutti piirinmestaruuskultaan! Kyllä jännitti seurata hyppäriä! Into vielä lisäsi jännitystä vilkaisemalla yhdessä kohtaa väärää estettä, hui. Hienosti kuitenkin nollalla maaliin, aika mieletöntä! :)
Kisojen jälkeen käytiin Lean ja Maijun kanssa pienellä lenkillä laskettelurinteellä. Mulla on ollut tapana käydä siellä Takkujen kisojen jälkeen loppujäähkällä tai muuten vaan lenkillä vielä loppujäähkien jälkeen, mutta nyt taisi tulla jonkunasteinen kammo paikkaa kohtaan. Nähtiin nimittäin kyy, hyi :( Lea ja Maiju olivat kävelleet jo ohi, kun hätkähdin yhtäkkiä, että onko tuossa kuollut kyy. Ei ollut kuollut, makoili muuten vaan ihan pokalla paikoillaan polun vieressä. Porukka oli siitä kuitenkin jo mennyt aika mekkalalla, Luu etunenässä... Haalittiin äkkiä koirat hihnoihin, ja vasta kun mäkin olin mennyt sen ohi, käärme lähti luikertelemaan pusikkoon. Hyi että, mä pelkään ja inhoon ja kammoksun noita lieroja niin paljon ettei mitään rajaa. Lealle ja Maijulle kohtaaminen oli sen sijaan opettavainen, kun eivät olleet koskaan onnistuneet näkemään kyytä luonnossa. Leakin oli kuvitellut, että ne ovat paljon isompia, jotain semmoisia booan kokoisia :D
Kommentit