Aamupäivällä treffattiin tyttöjen kanssa Maiju ja Elli metsälenkin ja treenien merkeissä. Mä olin vissiin niin innoissani taas menossa treenaamaan, että lähdin tuntia liian aikaisin. Tajusin erheeni parin korttelin jälkeen, ajoin takaisin kotiin ja odottelin vielä tunnin verran :D Vaikeita nämä kellonajat, kun treeniaika on varattu klo x ja lenkkitreffit sovittu klo yyksi.

Treeneissä Luu teki ensin laatikkoa ja keppejä ja sitten tauon jälkeen tokoa. Tuittu yritti kovasti osallistua ja sai lopuksi viisi minuuttia privaattitreeniaikaakin.

Tehtiin laatikkoa putken kautta. Maiju tiputti namia kippoon. Pari hutia tuli, kunnes Luu hoksasi homman jujun. Kyllä sillä jonkunlainen käsitys tuntuu jo olevan. Jos se juoksee ohi/yli, se on jo itsekin kääntymässä takaisin kuin tietäen, että nyt ei mennyt niinkuin piti. Naksuttaminen on vaan pirun vaikeeta, nytkin kerkesin naksuttaa jostain yli hypätystä.

Kepeilläkin Maiju oli namikipon kanssa. Tehtiin taas isojen koirien pujottelua, eli kahtatoista suoraa. Aluksi piti taas häröillä ja sitten jättää vikaa väliä välistä, mutta lopulta alkoi sujua. Kaksi viimeistä oli jo semmoisia, ettei Luu vilkaissutkaan minua, vaan kepitteli varmasti loppuun asti. Mentiin kerran putkenkin kautta. Ekalla yrityksellä juoksi kepeistä ohi, mutta toisella haki hienosti aloituksen vauhdista.

Tokojutuista ensin seuraamista. Suoraa ja muutama käännös, palkkailin asennosta. Paikka pysyi taas hyvin takana, mutta välillä painaa.

(Luoksetulon) maahanmenoja peruutellen ja namipalkalla. Ihan hyviä. Välillä vähän teputti, mutta muutaman teki tosi hienosti.

Nostoja metallilla. Näissä Luu keskittyi todella hienosti. Ekan vein, seuraavat heitin ja kävin korjaamassa. Viimeinen oli jo melkein suoraan edessä, mutta hyvin malttoi kiertää.

Tunnari, Maiju vei kapulat. Jäin itse seisomaan kapuloiden viereen. Luu teki tosi nätisti töitä. Kerran se vilkaisi mua. En ole varma, yrittikö se kysyä apua, mutta Maijunkin mielestä se näytti enemmän siltä, että olisi tehnyt mieli nostaa jotain väärää, mutta ei voinut, kun huomasi mun olevan kytiksessä...

Lopuksi vielä kaukojen tekniikkaa, lähinnä i-s-istua. Paranee! Luu on lisäksi alkanut tarjota näissä "sumpumpaa" seisomista, jolloin sen on helpompi tehdä istuminen oikein. Se teki välilä seisomisia myös etutassuilla hypähtämällä, mikä nyt vaan näyttää musta kivemmalta :)

Tuittu yritti mennä Ellin ruutuun, mutta ei oikein osannut. Sitä vissiin myös ahisti, kun Luu räyhäsi. (Luulle ruutuun meno on kova paikka, jos sen tekee joku muu.)

Tuittu haki myös metallia, sitä Luun isoa. Kisamaisesti kun tekee, niin on tooosi vaikea ottaa ja kantaa sitä järkyttävän inhottavaa ja painavaa kapulaa. Mutta kun tekee pienellä hetsauksella, niin kumman nopeasti ja helposti sen sitten tarpeen vaatiessa pystyy hakemaan...

Tuittu oli lenkeillä tosi raskas ja viime metreillä joutui sitten hihnaankin. Nyt kun hanki alkaa kantaa, se ei tyydykään enää käpöttelemään polulla mun perässä, vaan tekee ihan omat lenkkinsä. Itsenäisyys, kovuus, onneton laumavietti ja mitätön miellyttämisenhalu ovat semmoinen yhdistelmä, johon en yhdeksään vuoteen ole keksinyt lääkettä. Onneksi Tuittu on silti niin sulkku ja maailman paras pieni musta koira. Muuten mulla vois olla komiat mustat karvarukkaset!