Kun ei tiedä, mistä aloittaa, niin aina voi aluttaa alusta.

Matkamme alkoi keskiviikkoaamuyönä. Olin pakannut taas liian myöhään ja ehtinyt nukkua ehkä kolme tuntia. Ajettiin Outin ja Ollin kanssa lentoparkkiin, jossa treffattiin Maria ja Luna. Siitä se lähti! Lento meni hyvin, check innissä ei edes katsottu Nipsun kantokassia, mistään punnitsemisesta puhumattakaan. Turvatarkastuksessa en heti tajunnut ottaa Nipsulta hihnaa pois ja se hälytti. Nipsu oli lentoasemalla ja koneessa ihan cool :)

Lennettiin Wieniin, jossa sitten haettiin vuokra-auto ja ajeltiin Unkarin puolelle Kaposvariin. Vuokra-autoksi oli varattu isomman kokoluokan farmari, että mahdutaan lentohäkkien ja tavaroiden kanssa. Oli senteistä kiinni, että Ollin häkki mahtui matkalaukkujen kanssa takaluukkuun... Luna oli häkissään takapenkillä ja Nipsu matkusti etupenkin jalkatilassa. Auto on tuo kuvassa taustalla näkyvä Skoda, jossa on takaluukku auki.

Matkattiin kaikessa rauhassa muutama tauko pitäen. Pysähdyttiin kävelyttämään koiria mm. Balaton-järvellä.

Perillä Kaposvarissa kotiuduttiin hotelliin, käytiin syömässä ja kävelytettiin koiria. Kaposvar oli viihtyisä ja siisti pienehkö kaupunki. Huomattavasti mukavampi koirien kanssa kuin Budapest! Vaikka hotelli olikin ihan kivisessä keskustassa, niin puistoja koirien ulkoilutukseen löytyi ihan lähietäisyydeltä.

Keskustassa oli samaan aikaan joku jalkapallojunnujen tapahtuma ja hotellin edessä oleva aukio täynnä vilkkaita ja äänekkäitä pieniä ihmisiä. Onneksi niin pieniä, että menivät nukkumaan viimeistään klo 23 ;) Myös ahkerasti soineet kirkonkellot mietityttivät yöunien kannalta... Oma huoneeni oli onneksi sisäpihan puolella ja olin niin väsynytkin, että en herännyt kellonsoittoon yhtenäkään yönä. Outi oli laskenut, että kellot soivat parhaillaan 80 kertaa putkeen.

Torstaina alkoi sitten tapahtua, kun käytiin eläinlääkärintarkastuksessa, harjoituksissa ja avajaisissa. El-tarkastus oli tosi tarkka, koirat kopeloitiin kirsusta hännänpäähän, syynättiin hampaat, tassunpohjat ja kaikki. Nipsusta sanottiin, että "well tolerated". Harjoituksissa oli minuutin verran aikaa sekä agility- että hyppyradalla. Ehdittiin tehdä molemmilla kaksi nopeaa pinkaisua. Agiradalla Nipsu tuli ensin läpi keinusta ja vähän puomistakin. Ehdin ottaan toisella kierroksella puomin uudestaan, jolloin se oli parempi, mutta aika hidas. Pohja oli epätasainen, mutta pitävä nurmi. Koirat menivät lujaa, mutta ohjaajalle se oli hitaampi juosta.

Avajaiset olivat myöhemmin illalla, joten käytiin välillä Kaposvarissa syömässä ja vähän shoppailemassakin. Olin pakannut aika ajattelemattomasti ja varautunut helteisiin vain capreilla. Kävin sitten ostamassa yhdet lyhyemmät sortsit... Avajaisiin mentiin tylsästi ilman koiria, jotta ne saivat levätä rankkaa viikonloppua varten. Kisapaikka oli Taszarissa, n. vartin ajomatkan päässä Kaposvarista.

Perjantaina alkoi sitten kisat! Kisat oli järjestetty kivan selkeästi niin, että perjantaina oli joukkuekarsinnat, lauantaina yksilökarsinnat ja sunnuntaina finaalit. Joukkueiden kaikki koirat menivät peräkkäin ja lauantaina saman maan koirat aina peräkkäin. Näin varsinkin lauantaina oli kiva katsoa ja jännätä suomalaisten ratoja. Perjantaina tutustuttiin ensin aamulla molempiin ratoihin. Sitten mentiin ensin aamupäivällä hyppis ja myöhään iltapäivällä agirata. Pitkä ja rankka päivä tukahduttavassa helteessä! Lämppämaastona toimi piiiitkä suora hiekkatie maissipeltojen välissä. Varjoa ei ollut missään.

Hyppäri oli vauhdikas ja ansoitettu. Hyllytettiin kohtaan, jota eniten mietin, tavalla, jota epäilinkin... Takaakierrosta piti lähteä hanaa hyppysuoralle, jonka päässä piti ehtiä työntää koira kauempaan putkenpäähän. Tiesin, että jos vaan heitän Nipsun suoran ekalle hypylle ja lähden menemään, se saattaa levitä ulos pituudelle. En voinut kuitenkaan jäädä kääntämään, koska en olisi ehtinyt putkelle. Ja niinhän siinä kävi. Muuten hyvä rata ja erittäin hyvä ja rento fiilis! Koska maassa maan tavalla, niin käytiin Marian kanssa hyvien hyllyjen kunniaksi siidereillä kisapaikan baarissa :)

Joukkuehyppäri

Iltapäivällä helle alkoi hyydyttää. Vaikka oli juonut litrakaupalla ja syönyt kunnon suolaista ja rasvaista ruokaa, ei tuommoiseen kuumuuteen tottumaton kroppa ja pää oikein jaksaneet. Agilityrata alkoi vielä hyvin, mutta sitten hyllytin kääntymällä pakkovalssissa liian aikaisin. Hylly alla tsemppi ei riittänyt pusertamaan enää loppurataa ja se menikin ihan plörinäksi. Tässä vaiheessa odotti jo, että pääsee hotellille suihkuun, syömään, nukkumaan ja keräämään voimia seuraavaan päivään.

Joukkueagirata

Minijoukkueellamme (Nipsu, Luna, Eve, Elvis) ei kokonaisuudessakaan mennyt ihan putkeen ja finaalipaikka jäi haaveeksi. Päätettiin sitten panostaa yksilöihin. Aika hyvin toimi ;)

Lauantai alkoi mineillä yksilöhyppärin tutustumisella. Oikein kunnon minirata! Piiperrystä ja ahtaita välejä. Ohjaajat pakotettiin ärsyttävästi juoksemaan läheltä esteitä, koiran itsenäisyyttä ja irtoavuutta ei siinä paljon voinut hyödyntää. Alussa mentiin keltaiseen putkeen niin, että ohjaajan oli käytännössä pakko juosta putken ja keppien välistä. Kyllä siinä muutamilla meinasi jäädä numeroliivi keppeihin kiinni... Seuraavalla kierroksella piti sitten mennä kepeille. Koirat eivät oikein erottaneet ensimmäistä oranssia keppiä keltaista putkea vasten. Todella moni meni lähetyksellä kakkosväliin. Ja aika moni sinne putkeenkin...

Meiltä tämä oli viikonlopun huonoin veto. Alku näytti ihan ok:lta, mutta tuntui paniikinomaiselta, kun en oikein päässyt rytmiin ja jouduin kiirehtimään joka esteelle. Kepeille menin niistämään, mutta en ehtinyt asemiin tarpeeksi nopeasti. Nipsu oli lukenut putken jo ennen kuin pysähdyin, eikä siinä enää tässätässä-karjuminen auttanut. Korjatessakaan se ei meinannut bongata keppejä millään. Loppukin lässähti taas.

Yksilöhyppäri

Agirata oli sitten iltapäivällä. Nyt osattiin tankata jo vähän paremmin (mm. juoda paljon muutakin kuin pelkkää vettä) ja hyödyntää lepohetket vielä tehokkaammin (mm. istumalla autossa ilmastointi päällä), mutta silti olo alkoi olla hutera. Agilityrata näytti heti kivalta! Semmoinen, että voisi tulla Suomessakin vastaan. Suoritusvuoromme alkoi vähän yllättäen etuajassa, vaikka etukäteen oli sanottu, että ryhmien alkamisajoista pidetään kiinni. Kun pääsin radan reunalle, Elvis oli jo radalla, vaikka Nipsun piti mennä suomalaisista ekana. Samaan aikaan Outi oli juoksemassa mun unohtunutta numeroliiviä autolta... No, saatiin mennä halauamassamme järjestyksessä, joten menin sitten vaan johonkin väliin. Pieni hoppu ja paniikki taisi tehdä vain hyvää, sai omaa vetelää oloa vähän skarpimmaksi :)

Alussa en päässyt parhaalla tavalla ohjauksista eteenpäin ja aata edeltävä saksalainen jäi tekemättä (piti mennä aan vasenta puolta ja persjättää...). Puomilla jouduin pitämään aika kauan, että ehdin jatkoon kunnolla. Muuten rata meni hyvin, vaikka varsinkin lopun jouduin runttaamaan hyydyksissäni ihan silkalla sisulla. Kylläpä oli makia fiilis tehdä nolla tuollaiseen paikkaan! Radan jälkeen oli pakko istuskella hetki maassa, olin niin loppu. Kun pääsin taas tolpilleni, kävin kysymässä Tiialta tulostilannetta. Meinasi mennä jalat uudestaan alta, kun Tiia halasi ja sanoi, että mentiin toisiksi! Sillä puomilla! Keikuttiin sitkeästi kärjen tuntumassa ja jossain vaiheessa finaalipaikka alkoi näyttää käytännössä varmalta. Huikeaa! Oli kyllä hienoa fiilistellä tuommoista tilannetta, jota aika harvoin saa kokea :) Harmitti vain se, että matkatovereilla jäi niin pienestä kiinni :(

Yksilöagirata


(Kuvaaja Kati Kollanen)

Illasta jäi lisää kiikkustuoliin muisteltavaa :) Kun minit olivat loppuneet, Tiia onnitteli kolmannesta sijasta ja kertoi palkintojenjaosta. Menin autolle kertomaan muille, että joudutaan jäämään odottamaan tunti palkintojenjakoa, mutta samaan aikaan Maria katsoi tuloksista, että ollaan neljäntenä. Laitoin viestiä Tiialle, joka tarkasti saman itsekin. Lähdettiin siis hotellille suihkuun. Ihan kiva toisaalta, että pääsi jo lepäämään... Suihkun jälkeen ajattelin vielä tarkistaa tuloksista lopullisen sijoituksemme. Nipsu oli taas kolmantena! Päivitin sivua muutaman kerran, sitten viestitin Marialle, että katsoo myös. Mariankin tuloksissa Nipsu oli taas kolmas. Sitten samaan aikaan viestiä Tiialle ja aika äkkiä päätös lähteä takaisin kisapaikalle. Palkintojenjako oli alkamassa kymmenen minuutin päästä! :D Löysin edustuspaidan päälleni, jotkut housut jalkaan ja tajusin ottaa jopa hiuslenkin mukaan, että sain märät hiukset edes kiinni... Maria kaahasi välin yhdeksässä minuutissa ja kaikkiaan koko siirtymään meni ehkä 20 min siitä, kun laitoin Marialle viestin. Aika hyvin kolmelta juuri suihkusta tulleelta naiselta!

Palkintojenjako oli lopulta varmaan puoli tuntia myöhässä, joten ei olisi ollut edes kiire :)

Ruusuke oli aika komee. Mä näköjään keräilen näitä isoja unkarilaisia ruusukkeita... ;)

Sunnuntaiaamuna heräsin hyvissä ajoin ennen kellonsoittoa ja kävin Nipsun kanssa pienellä kävelylläkin ennen aamupalaa. Mentiin kisapaikalle jo suht aamusta, että nähtiin Suomen medijoukkue, joka oli ainoana päässyt finaaliin. Minien yksilöfinaali taisi alkaa joskus puolenpäivän maissa. En kyllä yhtään katsellut kelloa :D Finaalissa oli melkein 60 miniä, kuusi suomalaista ja Nipsu starttasi käänteisellä lähtöjärjestyssysteemillä kuudenneksi viimeisenä. Siistiä! Päätin mennä niin täysiä kuin ikinä ja nauttia joka sekunnista.


Rataantutustumista odotellessa. (Kuvaaja Kati Kollanen)

Ainut huippufiilistä varjostava asia oli oma olo. En saanut itseäni kunnolla hereille ja skarpiksi ja olo oli vaan tosi hutera. Tuntui, ettei saanut kunnolla happea ja päässä melkein heitti. Kun mielikuvaharjoittelin rataa, hyydyin aina viimeistään keppien kohdalla... Oli vaikea saada itseni uskomaan, että jaksan juosta koko radan läpi. Ennen rataa istuskelin mahdollisimman pitkään ja juuri ennen omaa vuoroa keräsin kaiken mahdollisen tsempin, mitä irti sain.

Muistan radasta hyvin tietyt kohdat. Muistan, miten olin lähdössä kutsumassa Nipsua ja mietin, että pitäisikö sittenkin mennä pidemmälle, että olisi lyhyempi matka juosta... Muistan, että sain Nipsun hyvin ekaan putkeen. Muistan, miten ajauduin ohi seuraavan hypyn linjasta ja persjättöön tuli kiire. Muistan, että muuri tai seuraava hyppy rapsahti ja mietin, mitä yleisön hiljaisuus tarkoitti. Tippuiko? Muistan, miten Nipsu luki kivasti tiukan putken jälkeisen hypyn. Muistan, että puomia edeltävä välistävetokohta ei mennyt niinkuin piti, mutta sain Nipsun putkeen. Muistan, että tässä kohtaa joku huusi yleisöstä "Hyvä Anu!". Muistan, että en jaksanut, mutta menin vaan. Muistan miettineeni kepeillä, että nyt pitää vaan jaksaa. Muistan, että yhtäkkiä huomasin olevani tokavikan hypyn väärällä puolella ja huidoin sieltä koiraa maalihypylle. Ja muistan helpotuksen, että se meni. Muistan hämärästi sen fiiliksen, miltä tuntui tulla nollalla maaliin, ei täydellisellä radalla, mutta täydellisesti kaikkensa antaneena. EO-finaalissa.

Finaali

Pyysin Nipsun syliin ja löysin jopa reitin ulos kehästä. Suomalaiset tulivat halaamaan ja onnittelemaan. Istuin maassa ja pää oli aika tyhjä :D Halusin nähdä vikana lähtevän Peanutin (josta muuten tuli viimeistään nyt mun ehdoton minisuosikki, ihan mieletön!) ja kun nousin ylös, jalat meinasi mennä alta.

En ole koskaan kisannut noin rankoissa olosuhteissa, en ole koskaan ollut noin poikki radan jälkeen, enkä ole koskaan saavuttanut noin hienoa tulosta. Neljäs sija yhdessä maailman kovatasoisimmista kisoista! Muutaman kymmenyksen ero pronssiin ei harmittanut siinä hetkessä eikä harmita vieläkään. Siinä hetkessä ja sillä radalla en olisi pystynyt yhtään parempaan. Radassa olisi ollut toki tingittävää, mutta koska tein siinä tilanteessa parhaani, jossiteltavaa ei jäänyt.

Se tunne, kun pystyy tekemään kaksi hyvää nollaa tuollaisissa paikoissa <3


(Kuvaaja Kati Kollanen)

Niin, ja se meidän minijoukkue. Nipsu oli neljäs, Elvis kahdeksas ja Eve kymmenes. Muissa säkäluokissa ei tällä kertaa suomalaismenestystä tullut, mutta Suomen minit osoittivat olevansa aivan maailmanluokan tasoa! Kyllä näistä saa olla ylpeä :) Nipsu oli sekä lauantaina että sunnuntaina paras suomalainen.

Sunnuntai-iltana käytiin syömässä ja poikettiin aika vaisuiksi jääneissä EO After Partyissa. Väsymys esti kovin rankan juhlinnan :)

Maanantaina heräiltiin suht rauhassa, käytiin aamupalalla ja pakattiin.

Matkaan lähti muistoksi myös Unkarin joukkueen toppi, jonka sain vaihdettua suosittuun Suomi-paitaan :)

Lento lähti Wienistä illalla. Meinattiin ensin mennä Wienin keskustan kautta, että näkisi sitäkin kauniiksi kehuttua kaupunkia. Päädyttiin kuitenkin sen sijaan poikkeamaan matkalla valtavassa brand outletissa. Naiset ;) Jätettiin koirat ensin autoon, mutta kun alkoi paistaa, haettiin ne mukaan. Koirat olivat erittäin tervetulleita liikkeisiin ja hyvin käyttäytyvien pikkukoirien kanssa shoppailukin sujui. Nipsu oli sujuvasti mukana sovituskopissakin. Kunnon löytöjen tekemiseen olisi tarvinnut koko päivän aikaa, nyt kierrettiin muutamat liikkeet vähän hätäisesti. Pumalta löysin kuitenkin yhdet housut ja hupparin.

Luna meni ihan sekaisin alennuksista ("Kattokaa, miten halpaa!!!"), Nipsu katseli coolisti ("Ihan sama, mitä se maksaa, jos haluan sen") ja Olli oli tyypillinen mies ("Joko mennään?").

Paluulennolle pääsy aiheutti vähän tuskanhikeä. Oltiin kentällä tiukahkolla aikataululla, vuokra-auton parkissa ei ollut matkatavarakärryjä ja jouduttiin kantamaan häkit pitkä matka kentälle. Kun vihdoin päästiin tiskille, tyly virkailija ei olisi päästänyt Nipsua lennolle, koska sen lentokassi oli liian pieni. Kun selitin, että tullessa se oli ihan ok, tämä totesi vain, että "Wienissä ei ole." Ihan hirveä tilanne! Lopulta käytiin parilla tiskillä ja muutama virkailija mietti tilannetta päitään pudistellen. Onneksi meidät lopulta päästettiin!

Lento oli lopulta myöhässäkin, mutta kylläpä tuntui lopulta hyvältä istua koneessa ja lentää kohti auringonlaskua :)

Kiittelin osallisia jo Facebookissa, joten täällä vaan lyhyesti ISO KIITOS kaikille! Reissu oli kaikin puolin hieno kokemus, ihan ilman tuloksiakin. Ne kun kuitenkin ovat jälkikäteen muistellessa epäolennaisia :)