Rakas Luu. Elämäni koira. Viimeisen viikon ajan kotia on hallinnut tyhjyys, ikävä ja suru.

Perjantaina 12.3. kävimme Luun kanssa Juliskalla, kun Luun kakka oli alkanut haista erityisen pahalle ja kakkaaminenkin oli taas muuttunut vähän hankalammaksi. Elättelin vielä toiveita jostain muusta vaivasta, mutta diagnoosi oli lohduton. Peräaukossa oli selvä kasvainmassa. Paha voitti tämän taistelun.

Selvää oli, että koska tilanne oli toivoton, koira piti päästää pois ennen kuin se kärsii. Sovimme, että Luu voi tulla vielä viikonlopuksi kotiin ja varaan sille eutanasian heti alkuviikolle. Oli sydäntäsärkevää selata kalenteria ja valita aikaa nettiajanvarauksesta. En voinut tehdä muuta kuin ottaa ensimmäisen vapaan ajan, se oli ainut peruste, jolla pystyin tekemään valinnan. Keskiviikko 17.3. klo 12.15.

Viimeisistä päivistä yritimme ottaa kaiken irti. Lenkkeiltiin, käytiin treenaamassa aksaa, rapsuteltiin, leikittiin. Itkettiin. Päivät olivat raskaita, mutta tärkeitä. Juuri ennen eläinlääkäriin menoa käytiin vielä tekemässä pieni lenkki lähimetsässä. Luu sai juosta lelun kanssa ja olikin niin innoissaan, että ei malttanut käydä edes pissalla. Lempilelu otettiin mukaan myös eläinlääkäriin, leikittiin sillä rauhoitusaineen vaikutusta odotellessa ja jätettiin se nukkuvan Luun kainaloon. Luu nukahti rauhallisesti.

Kotona odotti tyhjyys. Viikon ajan olen yrittänyt totuttautua ajatukseen, että Luu, minun rakas Luuni, on oikeasti poissa. Sitä on edelleen vaikea käsittää, mutta välillä totuus iskee vyörynä päin kasvoja ja murtaa mielen. Ikävä, jota ei voi edes sanoin kuvailla.