Tunnelin päähän? Sillä jotain sieltä tänään kajasti!

Luun kanssa siis agiliidettiin Marken treeneissä. Ehdittiin tehdä kolme kierrosta, joilla hinkattiin pätkiä 26 esteen radasta. Ensimmäisessä pätkässä tehtiin yhdeksää ensimmäistä, kymppi oli puomi. Ensin päästiin yksi este, sitten kaksi, sitten kai jo neljä... mutta sitten taas vaan yksi ja silleen. Pakkovalssista Luu livahti muutaman kerran läpi. Jarrutti kyllä, mutta ei kääntynyt hypylle. Sitten se ohitti yhtä periaatteessa ihan linjalla olevaa hyppyä. Ja sinkosi seuraavalta putkeen. Seuraavan putken jälkeen ei meinannut irrota edessä olevalle hypylle (nää on vaikeita!). Kerran mentiin kahdeksan estettä nollana.

Toisella kierroksella jatkettiin puomilta seuraavat seitsemän estettä. Tässä tapeltiin lähinnä yhden takaakierron kanssa. Tein ensin pakkovalssilla, joka tuntui kovin kiireiseltä, enkä saanut Luuta käännettyä hypylle. Koitin jo toistakin suunnitelmaa, eli päällejuoksua ja takaaleikkausta toiselta puolen. No, se ei yllättäen onnistunut, kiitos päällejuoksun. Palattiin pakkovalssiin ja saatiin se lopulta onnistumaan. Kepit oli vikana tässä pätkässä ja niille mentiin suoraan hypyltä. Ekalla yrityksellä Luu meni liian lujaa ja sekosi sukissaan. Aloitti oikein, mutta törmäili keppeihin sillä seurauksella, että joku väli jäi välistä. Seuraavilla osasi rytmittää liikkeensä paremmin ja klaarasi kepit loppuun asti.

Viimeinen pätkä aloitettiin kepeiltä. Jatkettiin siis ensimmäistä kertaa ikinä rataa keppien jälkeen! Luu ei tätä ihmetellyt yhtään ja pystyin ottamaan kepeillä kivasti sivuetäisyyttä, että ehdin parempiin asemiin. Ekalla yrityksellä kakkoshypyn kaarros valahti ja rima tippui, mutta toisella yrityksellä tempaistiin koko yhdeksän esteen pätkä. Tämä tuntui alunperin näistä vielä kaikista vaikeimmalta, lopussa oli tosi hankala poispäinkäännös, jonka jälkeen koira piti vetää kahden hypyn välistä.

Koska se sujui niin helposti, yritin vielä yhdistää kahta viimeistä pätkää ja tehdä vähän pidempää rataa. Nyt alkoi sitten pakka hajoilla ja koiralla keittää. Alkoi tulla rimoja ja jotain muutakin sekoilua. Se loppukaan ei meinannut enää onnistua. Pätkissä saatiin se sitten menemään ja lopetettiin ihan tyytyväisinä.

Pitkiä pätkiä me ei edelleenkään päästy, eikä ensimmäisellä yrityksellä. Mutta vaihteeksi jäi taas paljon positiivisempi olo. Kahdella ensimmäisellä kierroksella tippui yhteensä varmaan yksi rima (korkeudet 25-40 cm) ja Luun asenne tuntui hyvältä. Lopussa tosiaan vauhti alkoi vähän viedä, mutta saatiin siinäkin vaiheessa vielä tolkku hommaan ja virheet korjattua. Ihan pienen pieniä hetkiä menemisestä saattoi aistia, miltä Luun ohjaaminen tuntuu sitten sinä jonain vuonna, kun se on tosi hyvä. Ja voin kertoa, että se mielessä sitä pitkää ja pimeää tunnelia jaksaa kyllä talsia! <3

Toisella kentällä käytiin tekemässä taas muutamat kepit. Ensin 90 asteen avokulmaa. Kävin taas taputtamassa ekaa väliä. Ensin lähetin paikalta ja sitten otettiin hypyn kautta. Ihan superisti. Sitten jyrkempää kulmaa samalla tavalla. Tässä meni kerran kakkosväliin, mutta seuraavilla oikein. Itse pysyin vielä paikallani, joten omaan liikkeeseen pitää toki siedättää. Mutta aika kivalta näyttää. Pakko sanoa, että on tuossa bordercollien oppimiskyvyssä ja työmoraalissa vaan sitä jotain, verrattuna nyt vaikka (erääseenkin) shelttiin tai schipperkeen.

Tuittu ehti mennä muutaman kerran putkeen ja kiipeillä aalla sekä tokohöntsäillä seuraamista ja kaukoja. Siinä on näkynyt pieniä oireita semmoisesta jutusta kuin motivaatio, kun se on tehnyt vain jotain pientä satunnaisesti. Hmmm.

Kotimatkalla valo tunnelin päässä sitten konkretisoitui välkkyviin sahalaitakuvioihin, jotka yhtäkkiä ilmestyivät näkökenttään. Onneksi ei ollut enää pitkä matka kotiin, jossa sitten migreenilääkettä naamariin. Hyvin ehti maailma selkiytyä, ennen kuin piti lähteä takaisin kouluttamaan.