Kyllä mä yritin! Jalat eivät vaan liikkuneet.

Oltiin perjantaina siis taas Oreniuksen treeneissä Riihimäellä. Rata oli tosi helpon näköinen, mutta juoksemisen määrä hirvitti jo rataantutustumisessa. Olihan siellä sitten muitakin vaikeuksia.

Heti alkusuoralla mietittiin keinua. Siellä oli ensimmäisellä kertaa nami, jonka Tuittu huomasi vasta tultuaan siitä ohi. Juha oli sitä mieltä, että nami on huono. Molemmat oltiin tosin sitä mieltä, että nami olisi hyvä, jos se olisi kontaktilla eikä maassa. (Kuka kehittäisi kontaktiin liimattavan namin?) Loput keinut tehtiin kuitenkin ilman namia, jolloin Tuittu hyppäsi aina kontaktilta sivuun. Kyllähän se kontaktille osuu ja odottaa keinun laskeutumista, mutta hidas ja huonohan tuo on. Pieni koira häviää äkkiä ihan hirveästi, jos ei osaa tehdä nopeaa keinua. Olen taas koittanut pohdiskella, että voisikohan tähän keksiä jotain, mutta en ole päätynyt mihinkään.

Seuraava hankala paikka oli kepeillä. Kepeiltä käännyttiin 90 astetta vasemmalle pystyssä olevan ansahypyn vierestä. Tai ansa ja ansa, siinä ihan vieressä se nyt vain sattui olemaan ;) Ensin ennakoin käännöstä ja hidastin vaistomaisesti rytmiäni keppien lopussa, mikä sai Tuitun lopettamaan pujottelun kesken. Sitten vein kepit loppuun asti ja yritin kääntää tiukasti, mutta Tuittu hyppäsi sen ihan linjalla olevan hypyn. Tähän Juha sitten opasti tekemään niin, että otan kepeillä etäisyyttä sivusuunnassa, vien kepit loppuun asti, käännyn koiraa kohti, peruutan muutaman askeleen ja koiran ollessa ohi hypystä, käännyn menosuuntaan. Aika haastavaa meikäläisen koordinaatiokyvylle, mutta se onnistui kerrasta! Tämmöisiä pitää treenata.

Loppuradasta ei mitään kummempaa tullut. Muurin jälkeinen käännös ennen takaaleikkausta renkaalla vähän pääsi valumaan, mutta sekin saatiin paremmaksi tiukemmalla ohjauksella. Yhden valssin vaihdoin viimeisessä versiossa persjätöksi, jota olin jo tutustumisessa harkinnut.

Loppusuoralla tein ensimmäisellä kierroksella Juhankin sanoin oppikirjamaisen persjätön - Tuittu ei kuulemma hidastanut yhtään. Mutta kun rataa mentiin hinkkausten jälkeen kokonaan uudestaan, jalkoihin oli ilmestynyt jostain syystä ylimääräiset painot, enkä enää ehtinytkään. Juostiin sitä aa-hyppy-suora putki-hyppy-hyppy-hyppy -pätkää muutama kerta ja meinattiin jo vaihtaa takaaleikkaukseksi. Juha oli kuitenkin sitä mieltä, että kyllä sinne pitäisi ehtiä, kun se ensimmäinen versio oli niin hieno... Jotenkin mä sinne sitten itseni rutistin, mutta oppikirjamaisuus jäi kyllä uusimatta. Tämmöisissä paikoissa pitäisikin aina muistaa tehdä se plan b, eli jos huomaa, että nyt ei vaan pystykään, voi muuttaa ohjauskuvion vaikka takaaleikkaukseksi.

Otti koville ja oli rankkaa, mutta kivaa. Oli taas niin hienoa päästä treenaamaan isoon halliin kunnon olosuhteisiin. On se vaan niin kurjaa, ettei Tampereen kokoisessa kaupungissa ja Tamskin kokoisessa seurassa pystytä samaan.