No ei niitä todellakaan solkenaan tule, tai oikeastaan niistä ei voi puhua edes monikossa... Mutta vähän sellainen olo tuli eilen, kun tempaistiin Tamskin kisoissa 0-voitto. Noin vaan, ilman mitään tuskaa, epätoivoa, verta, hikeä tai kyyneleitä. Okei, hikeä tuli, kun käveltiin Maijun ja Ellin kanssa melkein tunnin reipas lenkki (mulla lasketteluhousut ja untuvatakki) ja tuskaakin oli vasemmassa pohkeessa, joka viikon satunnaisen vihoittelun jälkeen päätti taas yhtäkkiä kipeytyä juuri ennen rataa. Ehkä oli lievää epätoivoakin, kun en ollut enää skarpeimmillani kökittyäni kakkosten kisat tuomarinsihteerinä, ja kun en oikein osannut päättää, miten uskallan ohjata radan kaksi ekaa estettä.

Alussa oli kaksi hyppyä, joista toinen "pystyssä". Kakkoshypyn jälkeen koira piti reittivalinnasta riippuen joko tökätä tai vetää puomin alla olevaan putkeen. Valitsin sisäpuolen, mutta jäin kamalan epävarmaksi toiselle hypylle ohjauksesta. _Tiesin_, että voin vain vetää ja tökätä koiranpuoleisella kädellä, eikä mun tarvi rueta säätään mitään turhia puolivalsseja tai vekityksiä. Mutku ei vaan uskalla... Rataa ennen kävin sitten kokeilemassa alun lämppäreillä ja sehän meni just niinkuin piti. Ja niin meni radallakin :) Vieläpä aika siivekkeitä nuollen. Onnistuneesta alusta sain hirveän tsempin päälle, tuskainen pohje unohtui ja juoksin hulluna paikkoihin, joihin en uskonut ehtiväni. Ehdin tekemään persjätön suoran putken jälkeen, olisin ehtinyt vaikka moneen kertaan, ja tein yhden ylimääräisen valssin, jota en ollut edes harjoitellut.

Keppejä edeltävän kurvin olisi voinut nipistää pienemmäksi, mutta kokonaisuudessaan radasta jäi tosi hyvä fiilis. Meno tuntui hyvältä ja oli kivaa. Kun tuollaisella radalla vielä voittaa, niin hienoltahan se tuntuu :)