Viikonloppu perjantai-iltapäivästä sunnuntai-iltaan kului matkalla Ouluun, Oulussa ja matkalla Oulusta kotiin. Varsinkin ensin mainittu alkoi aika stressaavasti, kun Katin auto alkoi heti alkumatkasta pitää epämääräistä ujellusta ja kirskuntaa. Aikamme harkittuamme selvitimme ongelman pistämällä radion kovemmalle ja jatkamalla matkaa. Ääni loppuikin ihan oikeasti jo jossain Jyväskylän tienoilla ja pääsimme kuin pääsimmekin Ouluun turvallisesti. Ja naiset ei muka ymmärrä autoista mitään!

Majoituimme Nallikarin leirintäalueelle samaan mökkiin turkulaisen seurueen kanssa (Karoliina ja Sissi & Ninja, Henriikka ja Verdi sekä heidän avustajansa), mutta yhteiselo viiden ihmisen ja kuuden koiran voimin sujui ihan mukavasti. Tuittukin osasi käyttäytyä niin sivistyneesti, ettei joutunut häkkiin, vaan sai nukkua sängyssä Katin paikalla.

Yöllä saatiin jonkun verran nukuttuakin ja aamulla suuntasimme lähes hereillä OKK:n kuplahallille (joka oli kuulemma lämmin - joo, ehkä, jos vertaa Siperiaan tammikuussa). Navigaattori ei tunnistanut hallin osoitetta, mutta onneksi joku osasi sinne. Ajoimme n. viiden auton letkana, eikä tehty matkalla kuin kaksi u-käännöstä. Joista ensimmäinen leirintäalueen puolella. Ei oltu maalaisina Helsingissä, mutta jotenkin ulkopaikkakuntalaisiksi meidät taisi tunnistaa...

Lopulta medi- ja maksiohjaajat pääsivät tositoimiin, ensiksi mainitut Mätön agilityrääkkiin ja jälkimmäiset juoksutekniikkateeniin. Me saimme minien kanssa hetken vielä heräillä ja keräillä itseämme, kunnes puolenpäivän aikaan tuli meidän vuoromme siirtyä Mätön radoille.

Tuitulle valmistautuminen ei tainnut riittää, sillä se oli liikkeellä todella huonolla asenteella. Sitä kiinnosti lähinnä kiertää hallin tekonurmimattoa nenä maassa ja keskittyminen radalla oli sen mukaista. Pätkissä ei ollut mitään supervaikeaa, joten selvitettiin ne kyllä siinä missä muutkin. Harmitti vaan tulla Ouluun asti juoksuttamaan koiraa puolitehoilla. Vaikein kohta meille oli pitkä kuljetus keppien avokulmaan ohi lähellä olevan hypyn. Tässä menetin hermoni Tuittuun ihan täysin, mikä ei varmasti auttanut harjoituksen onnistumisessa. Lopulta sain itseni ja koiran koottua sen verran, ettei se vilkaissutkaan ansahyppyä. Tämä olisi varmaan ollut meille joka tapauksessa hankala, joten uusi kohta treeniohjelmaan! (Jota olen tekemässä. Ihan just.)

Ruokatauon jälkeen miniohjaajat siirtyivät juoksutreeniin. Erityisen kivaa täydellä vatsalla! Koutsina meillä oli semmoinen lujaa juokseva tyyppi Oulun Pyrinnöstä (pahoittelen onnetonta nimimuistiani). Hänellä oli kuulemma paljon kokemusta lasten ja nuorten valmentamisesta, joten olisiko sopivampaa tyyppiä ollutkaan?!

Treeni ei ollut fyysisesti niin raskas kuin pelkäsin, mutta teknisesti kaltaiselleni rytmitajuttomalle aika vaativa. Onneksi kaikki muutkaan eivät loistaneet ihan suvereenisti, vaan kaikille muillekin naurettiin. Tai ainakin kaikki muutkin nauroivat itselleen. Keskivartalon lihakset ovat muuten äärimmäisen tärkeitä pikajuoksussa, joten tulipahan harjoitettua ainakin niitä.

Käytiin läpi tekniikkatreenejä, joilla voi kehittää pikajuoksijan taitojaan, kisattiin pari sukkulaviestiä mm. takaperin juosten ja lopuksi tempaistiin vielä 100 metriä (myötätuuleen, joten jätettiin suosiolla kellottamatta...). Meidän ryhmämme oli kuulemma kaikista paras! Enemmän jäin silti ihmettelemään sitä, että _kaikista_ (oletin tämän tarkoittavan myös minua) kuulemma näki, että meillä on urheilutaustaa... Tästä on pakko tehdä johtopäätös, että agility ON urheilua, sillä minähän en ole sen koommin entinen jalkapalloilija kuin balettitanssijakaan, enkä edes mitään siltä väliltä.

Antoisa setti joka tapauksessa. Nyt kun vain saisi itseään niskasta kiinni ja alkaisi harjoitella noita juttuja. Tuossa kahdessa tunnissahan ei vielä mitään oppinut, mutta sai varsin hyvät eväät harjoittelun aloittamiseen.

Niin, ja melko kipeät jalat.

Juoksentelujen jälkeen ehdittiin käydä suihkussa ja vaihtaa puhtaammat tuulihousut. Joku oli sentään ottanut farkut! (Minä en.) Illan ohjelmistoon kuulunut luento oli peruuntunut ja sen sijaan mentiin porukalla Edeniin syömään. Ravintolan henkilökuntakin sai huomata, että agilityväki on tottunut siirtämään esteitä paikasta toiseen, kun alta aikayksikön järjestimme ravintolasalin uuteen uskoon... Piti saada parikymmentä henkeä samaan pöytään! Muutaman Caipiroscan jälkeen Pullin Maiju ja Mättö kertoivat (omakohtaisilla kokemuksillaan siis), miten voitetaan agilityn maailmanmestaruus. Siihen tarvitaan vaan muutama juttu, mutta enpäs paljastakaan muille mitä, hah! Ei vais, moisen tempun tekemiseen tarvitaan kyllä myös ominaisuuksia, joita joko on tai ei ole, joten pelkästään se kova työkään ei riitä. Kiva oli kuunnella kahta ohjaajaa, joilla ne ominaisuudet olivat :) Maijulla ehkä vielä vähän selkeämmin ;)

Hyvän ruuan ja parin punkkulasillisen jälkeen alkoi olla valmista kauraa ja koko mökkiseurueemme lähtikin valmistautumaan unten maille. Osa porukasta jäi edellisillan tapaan jatkamaan iltaa vähän pidemmän kaavan mukaan. Olen ehkä vähän tosikko, mutta mielestäni on kyllä b-maajoukkuepaikan aliarvioimista, jos nukkumisen sijasta ryyppää yöt ja treenaa aamulla puolikuntoisena (tai jättää krapuloissan treenaamatta). Jokainen toki käyttää Agilityliiton tarjoaman mahdollisuuden parhaaksi katsomallaan tavalla, kun on paikkansa ansainnut. Itse varapaikalta tilaisuuden saaneena halusin kyllä ottaa siitä kaiken irti.

Sunnuntain treenit alkoivat kahdeksalta, eli kesäaikaa yhdeksältä. Kuin ihmeen kaupalla kaikkien kellot herättivät oikealla aikavyöhykkeellä ja ehdittiin hallillekin ihan hyvissä ajoin. Tänään mineillä olikin vähän tiukempi setti: ensin kaksi tuntia Eevaliisa Pohjasen käsissä ja 10-12 taas Mätön koukeroiden kimpussa.

Elpin koulutuksessa ehdittiin tehdä kaksi lyhyttä pätkää. Niihin mahtui kyllä kivasti niin vaikeita keppikulmia, tiukkoja käännöksiä, irtoamista, pimeitä putkikulmia kuin kädessä viemistäkin. Ensimmäisellä pätkällä oli tosi hankala pujottelukuvio, jota lähes joka pari sai hinkata. Itse vaihdoin muutaman yrityksen jälkeen kakkosvaihtoehtoon, koska se sylkkärin tapainen ohjaus ei vaan tuntunut luontevalta. Toiselta puolelta heittäen sain Tuitun kepeille paremmin, eikä se keppien jälkeinen putkeenvientikään lopulta ollut mahdoton huonommalta puolelta tökäten.

Toisella pätkällä Eevaliisa neuvoi tekemään persjätön tiukalla u-putkella, mitä en kyllä itse jostain syystä olisi keksinyt. Toimi hienosti! Lopun takaakiertoa jouduttiin uusimaan pari kertaa, mutta se meni hyvin ihan samalla tyylillä, kunhan ohjasin vaan vähän tarkemmin.

Eevaliisa pisti mut myös käyttämään radalla vinkuvaa makkaraa, mikä tuntui aika vieraalta. Kyllä Tuittu siihen kuulemma reagoi, mutta täysin en ajatusta omaksunut. Miksei vingun käyttöäkin voisi silti jonkun kerran kokeilla. Yleisesti ottaen Tuittu oli tänään paljon parempi, keskittyi enemmän tekemiseen ja vähemmän väliajoilla nuuskimiseen.

Seuraavaksi siirryttiin toiselle hallinpuoliskolle, jossa oli vuorossa kaksi Mätön lähes kisapituista rataa. Ensimmäisellä yrityksellä Tuittu oli taas vähän haahu, mutta skarppasi sen jälkeen ja kulki ihan kivasti loppuun asti. Toisin kuin minä, jolta kyllä loppui mehut viimeisellä pätkällä... Yksi aan alla olevaan putkeen vienti vaati enemmän yritystä, muuten selvittiin muutamalla pienellä viilauksella. Näihin pätkiin oli mukava lopettaa, oli ihan hyvä fiilis :) Ja ihan yleisesti oli mukava lopettaa, jalat meinaan painoivat viimeisillä juoksuaskelilla jo turhan paljon... Kun oltiin korjailtu toisen radan vaikeita kohtia, Mika kysyi, että jaksanko mennä vielä koko pätkän. Tokihan minä jaksan... Tsemppasin kyllä siihen malliin, että virheitä ei vaan voinut tulla, mutta loppusuoran lähestyessä mun ilmeestäkin kuulemma näki lievän epätoivon... Mutta nolla tehtiin! Ja selvittiin bemarileiristä. Ja saatiin paljon kaikkea ja vaikka mitä :)

Niin, ja vastoin luonnonlakeja selvittiin Katin kanssa kotimatkasta ja jopa ruokien ostosta ABC:llä. Nyt tarvinnee vain rueta kirjoittelemaan viestejä uusille kunnanvaltuutetuille, niin hyviä kehitysideoita suunniteltiin mm. hirvikolareiden välttämiseksi. Ja jos lapissa on liikaa työttömiä, ei muuta kuin poroja valottamaan! (Jos joku muu kuin Kati nauraa ed. jutuille, suosittelen kääntymistä lääkärin puoleen.)