Keskiviikkona agilityhöntsäiltiin taas Katin kanssa kaksin. Minkäänlaista suunnitelmaa ei ollut, mutta se todettiin viime kerrankin perusteella varsin toimivaksi konseptiksi (Tuitulle kv-kisan 2. sija ja Svantelle 3.) :) Tehtiin kaksi radanpätkää, joista ensimmäinen oli taas tosi epätoivoista hinkkaamista. Oli vaikeata kepeillä, oli vaikeata sylkkärissä ja oli vaikeata koko touhussa. Jotenkin me se saatiin menemään, mutta vähän jäi kaivelemaan.

Toinen pätkä oli helpompi ja se menikin ihan mallikkaasti. Nyt sujuivat kepitkin hienosti loppuun asti, vaikka irtosin sivusuunnassa. Tuittu myös haki keppialoituksen, vaikka itse kiersin keppien viereisen hypyn sisäkautta. Kontakteista oli puomi ja keinu, molemmilla palkka valmiina. Keinua otin muutaman toiston myös pelkästään. Kerran Tuittu teki kunnon lukkojarrutuksen täydestä vauhdista keinun päähän, vau!

Lopuksi pelleiltiin vielä kepeillä Jaakon ja Zenin ennätystehdasjuttujen inspiroimana. Svante nyt osaa mennä kepeille mistä vaan, mutta Tuitun hienot keppihaut olivat jopa vähän yllätys! Se myös pujotteli lujaa loppuun asti, vaikka itse jäin lähetyspaikkaan, eikä keppien päässä ollut palkkaa. Ollaanhan me treenattu pujotteluja aika urakalla, joten tokihan siitä jotain tuloksiakin on tullut ;) Mulla vaan edelleen kalvaa takaraivossa ne miljoonat pujotteluvirheet, joita ollaan kisoissa tehty. Vaikka tiedän ihan hyvin, että kyllä Tuittu osaa. Siinäs näin taas!

Eilen sain tietää, että yksi b-maajoukkueen minikoira oli joutunut perumaan ensi viikolla pidettävän leirin, joten me päästään mukaan varapaikalta. 25.-26.10 viikonlopuksi mennään siis Ouluun! Treenaamaan agilitya. Voishan sitä jotain hullumpaakin tehdä... kai. Kati sentään lähtee mukaan vain katselemaan ;) Siis mun avustajaksi lämppäämään koiraa, vastaamaan ruokahuollosta, kuskaamaan paikasta toiseen ja muutenkin varmistamaan, että mulla ja Tuitulla on kaikin puolin ihanteelliset harjoitteluolosuhteet. Eiks niin, Kati? :D

Eilen illalla käytiin myös katsomassa porukoille muuttanutta Nipsu-shelttiä. Aika sulkku ja kivan tuntuinen pentu. Tuittua se aluksi pelästyi, mutta aikansa pöhköiltyään uskalsi mennä moikkaamaan. Mua se uskalsi tervehtiä ihan reippaasti ja kohta jo riehui ihan hulluna. Voiko muuten olla liikuttavampaa kuin 2-kiloinen pörröinen koiranpentu, joka roikkuu maitohampaillaan narulelussa ja murisee hurjana...? Ehkä voi, nimittäin samainen pentu, joka lelun "voitettuaan" tuo sen takaisin leikittäväksi :)

Tuittu oli pennun huomattuaan juuri niin järkyttynyt maansa myynyt marttyyri kuin kuvittelinkin. Ällöttävä pentu. Mun mummulassa. Se vältteli Nipsua kuin ruttoa ja murahti hienovaraisesti heti, jos pentu yritti tehdä lähempää tuttavuutta. Pennun ruuanjämät kyllä kelpasivat, tosin hieman neää nyrpistellen nekin!