Eilen kisailtiin "viimeistelykisat" Tamskin myöhäisiltakisoissa. Tavoitteena oli hakea hyviä suorituksia ja fiilistä viikonloppua varten. Kotiinviemisiksi saatiin kaksi vitosta ja ohjaajan venähtänyt etureisi... Tänään on kävelty oikeaa jalkaa mukana raahaten ja toivottu ihmettä. Sinnikkäistä kyselyistäni huolimatta ei ilmeisesti kuitenkaan löydy keinoa, jolla venähtäneen koiven saa taiottua kuntoon kahdessa päivässä, joten täytynee varautua viikonloppuun ideaalisiteellä, dopingilla ja aimo annoksella adrenaliinia.

Reisi pamahti jo ennen ensimmäistä rataa alkulämmittelyjen yhteydessä. Jos olisin jättänyt radat juoksematta, se voisi olla ihan siedettävässä kunnossa, mutta pitihän ne juosta - ja lujaa! Harjoitusarvostelijana oli Rauno Virta, joka oli viritellyt radoille kaikenlaista kivaa ja haastavaa. Agilityrata oli kaikille säkäluokille eri (hirvittävän kiva juttu iltakisoissa, joiden _arvioitu_ päättymisaika oli klo 23...) ja mineille ehkä helpoimman näköinen. Mentiin ihan hyvällä draivilla, mutta suoran putken jälkeisessä persjätössä hukkasin vähän koordinaatit ja koiran, jonka seurauksena muutama este mentiin veitsenterällä keikkuen ja lopulta rima pudottaen. Keppien sisäänmeno oli hieno ja puomin kontakti ehkä Tuitun paras ikinä. Se tuli alastuloa ihan sen näköisenä, että täysiä läpi vaan pinnoista välittämättä, mutta maan tullessa vastaan pisti liinat kiinni täydestä vauhdista. Olin hurjan tyytyväinen. Takana kun on vielä monta kisaa ja monta kontaktien läpijuoksutusta ilman treenejä ja palkkaamista.

Rimanpudotus alkoi harmittaa oikeastaan vasta tulosten ilmestyessä. Aikamme oli (taas vitosella!) luokan nopein, jopa puolisen sekuntia nopeampi kuin nollan tehneellä ja voittaneella Liinalla. Mutta tää on niin agilityä. Onneksi ei tarvinnut jossitella epämääräisiä kontaktivirheitä, vaan sai syyttää ihan rehellisesti itseään huonosta ohjauksesta.

Hyppärille lähdettiin taas uusin voimin (ja reiden vihoittelusta välittämättä). Alku meni hyvin, mutta sitten Tuitulle tuli moka pujottelun avokulmassa. Tässä tapauksessa uskallan laittaa virheen koiran piikkiin, kun se kiersi ekan kepin väärälle puolelle, vaikka ihan varmasti annoin tilaa ja luotin. Ei ilmeisesti raasu vain hahmottanut keppien aloitusta, koska kyllä sen pitäisi tuollainen haltsata. Ärsyynnyin taas niin usein toistuneesta mokasta, että loppurata meni vähän huiteluksi, ihan oikeille esteille kuitenkin. Tuittu irtosi hyvin ja ohjautui takaaleikkauksilla hienosti.

Me palattiin taas näiden virheiden keräilyyn, mutta Kati ja Svante sen sijaan räjäyttivät potin agilityradalla. Vihdoin kauan kaivattu ja jo ajat sitten ansaittu voitto - ja voi vitsit, miten makea sellainen! :) Näin jälkikäteen on tietty helppo sanoa, mutta olin jotenkin ihan varma jo Katin ja Svanten rataa katsoessa, että nyt, nyt se tapahtuu... Päivän, tai siis illan... tai siis yön kruunasi vielä Lean ja Inkan voitto hyppärillä. Eipä olisi parivaljakko voinut parempaa rataa vetäistä viimeiseksi ennen SM-kisoja.