Yleensä kisatoverit tuskailevat, kun Laamasen Miian radat ovat niiin vaikeita ja kamalia ja ihanneajatkin tiukkia... Noista nyt niin tiedä, mutta mä en pysy niillä pystyssä! Huhtikuussa 2006 käytiin Järvenpäässä hakemassa nolla ja vitonen, joka tuli kosketuksesta kaatuessani juuri ennen loppusuoraa. Eilen haettiin Hämeenkyröstä hylly kaatumisen seurauksena ja toiselta radalta taas kosketusvitonen, tällä kertaa kyllä pystyssä pysyen. Että kyllä Laamasessa joku karma on pakko olla...

Molemmat radat olivat agilityratoja kaikilla kontakteilla ja keskenään hyvin samantyylisiä. Hyppypyöritystä, putkea ja kontakteja tyrkyllä ja semmoista. Ensimmäinen rata meni meiltä tosi hyvin. SIIHEN asti. Tuittu oli hyvin kuulolla, tuli puomin hallitusti ja kääntyi pienillä kaarroksilla. Sain sen hyvin oikeaan päähän u-putkea, jossa väärä pää oli ihan edellisen hypyn vieressä. Ja kun koira oli putkessa, mulle tuli ihan totaalinen black out. En tiennyt, kumpaan suuntaan piti kääntyä, enkä kai oikein edes, että miten päin sillä hetkellä olin ;) Sain itseni kartalle lähes samantien, mutta en ehtinyt ottaa jalkoja mukaan. Seuraava muistikuva on, kun istun maassa ja näen Tuitun putkea edeltäneen hypyn takana. Muistaakseni yritin vielä jotenkin pelastaa tilannetta, mutta turhaan. Jatkettiin vauhdilla matkaa, mutta ohjaaminen meni vähän huolimattomaksi ja Tuittu kiersi vielä yhden hypyn.

Toiseen rataan tutustuessa aika loppui kesken ja jäi todella epävarma olo. Kävin rataa päässäni läpi ja sain siitä kuitenkin jonkunlaisen tuntuman. Tämäkin sujui meiltä ihan hyvin aina loppusuoralle asti. Lopussa oli keinu, pussi, muuri, u-putki ja viimeinen hyppy. Edellisellä radalla Tuittu jäi keinulle kökkimään, joten nyt jäin sen lähelle "potkimaan vauhtia". Tuittu teki keinun taas hitaasti, mutta vielä hitaampi olin minä sen jälkeen. Pussille mentäessä loppui kunto ihan täysin. En vaan saanut itsestäni yhtään enempää irti ja Tuittu juoksi pussista mun eteen, ei irronnut muurille ja törmäsi jalkoihini. Sain sen jotenkin muurille ja putkellekin, vaikka se haki ensin väärää päätä. Tästä siis vitonen kosketusvirheestä ja kolmas sija. Jos olisin siinä loppusuoralla tiennyt, että kisassa ei tehdä yhtään nollaa, olisin ehkä pystynyt ne pari askelta pinnistämään...

Kun koira ei ole se kaikista nopein, tarvitaan 0-voittoihin vähän tuuriakin. Usein vaan tuntuu, että toisille sitä tuuria osuu helpommin... Meidän sukuamme onnenpotkut tuntuvat kiertävän ihan tosissaan. Kati ja Svante tekivät ekalla radalla luokan nopeimman ajan, mutta saivat keinulta vähän epämääräisen vitosen. Muista läheltä piti -voitoista voisi kirjoittaa vaikka kirjan, mutta antaa olla. Tulee pian katkeraksi ;)

No joo, tilitys sikseen. Vaikka mua kompuroinnit ja typerä loppusuoralla hyytyminen harmittikin, oli tosi kivaa kisata taas pitkästä aikaa. Tuntuu, että ollaan monen vuoden jälkeen vihdoin löydetty Tuitun kanssa se yhteinen sävel. Sen kanssa on vaan tosi kiva mennä :)