Tämä nyt ei liity mitenkään Tuittuun, mutta tulipahan pakottava tarve vuodattaa, ja vuodatus.net lienee siihen sopiva paikka. Toisaalta, autoilu liittyy koiraharrastuksiin ja tämä juttu autoiluun.

Tällä kertaa olin lähdössä jouluostoksille. Ajattelin hurauttaa autolla Ideaparkiin, kun se on niin kätevää. Joo, tässä vaiheessa voi naurahtaa ivallisesti. Koska on pakkasta, auto on tietenkin ihan jäässä. Kuskin ovi ei aukea, mutta repsikan lähes vaikeuksitta. Mikä siinäkin on, että se on aika kuskin puolen ovi, joka ei aukea? Eipä siinä mitään, olen tottunut kömpimään. Yritän avata kuskin ovea vielä sisältä käsin ja avaimella venkslaamalla, mutta turhaan. Käynnistän auton, lasken kassin penkille, pistän puhaltimet ja takalasinlämmittimen täysille ja kömmin takaisin ulos skrapaamaan laseja. En uskalla lyödä ovea kiinni, kun ajattelen miten kamalaa olisi, jos se ei enää aukeaisikaan.

Jää on tosi tiukassa ja harkitsen jopa, jätänkö sittenkin homman sikseen ja menen bussilla keskustaan. Kiroan itseäni, kun en tehnyt niin heti. Sentti sentiltä homma kuitenkin etenee ja lopulta olen tyytyväinen aikaansaamiini näköaukkoihin. Tartun repsikan oveen ja vedän... mutta mitään ei tapahdu! Jäätyikö se sittenkin?! Ei. Ovi on raollaan, mutta mennyt jostain syystä lukkoon. Saan sormet oven väliin, kiellän tilanteen vakavuuden ja yritän kiskoa. Mutta ei se aukea. Epätoivoissani kierrän autoa ympäri ja yritän avata molempia ovia, mutta useista tarkastuksista huolimatta molemmat nappulat pysyvät alhaalla.

Auto käynnissä, puhelin, rahapussi ja kotiavaimet auton sisällä ja ovet lukossa. Olen kuullut, että vastaava olisi joskus sattunut jollekin muullekin, mutta ei se juuri lohduta. Ihme, etten pillahda itkuun.

Jos joku nyt ajattelee, että ei noin voi käydä, niin hah hah! Luepa eteenpäin.

On onneksi iltapäiväruuhka ja saan pian pysäytettyä kiltin miehen lapsen kanssa. Lainaan puhelinta ja päätän soittaa Einarille. Episodin ensimmäinen onnistuminen on, että muistan kuin muistankin numeron ulkoa ja Einari vastaa! Einari sanoo, että kotona pitäisi olla autoon varakauko-ohjain - valoa tunnelin päässä! Enää pitää soittaa huoltomies avaamaan ovi, kun kotiavaimet ovat... no, tiedätte missä.

Valitettavasti kiltin miehen puhelimesta loppuu akku, mutta löydän pian uuden ystävällisen setähenkilön ja saan soitettua huoltopalveluun, jossa joudun jonottamaan vain hetken. Puhelimessa luvataan pyytää huoltomiestä tulemaan mahdollisimman pian, kun selitän tilanteeni. Hipsin rappuun odottamaan. En tiedä yhtään, kauanko odotan, koska käytän vain puhelimen kelloa (ja puhelin on... no...). Lopulta huoltomies saapuu ja hyvä, etten kapsahda ilosta sen kaulaan. Kiltti setä lohduttelee, että kerran eräs Hervannassa asuva opiskelijapoika oli tehnyt saman tempun Pohjanmaalla, ajanut isänsä kanssa Tampereelle, soittanut huoltomiehen avaamaan kämpän oven, hakenut auton vara-avaimet ja ajanut takaisin Pohjanmaalle avaamaan auton ovia.

Että eihän tämä mitään siihen nähden.

Huoltomies on vielä niin kiltti, että lupaa hakea ovenavausmaksun seuraavana aamuna, ettei tarvitse maksaa 50 euroa laskulla. Päivä tuntuu pelastetulta, kun ihmekin tapahtuu ja löydän kauko-ohjaimen Einarin työpöydältä. Hoksaan varmuuden vuoksi (jostain syystä...) ottaa vielä kämpän vara-avaimen taskuun.

Juoksen autolle, tähtään ja painan nappia. Arvatkaa tapahtuuko mitään? Painan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Joka suunnasta. Oikein päin ja väärin päin. Ei toimi. Nyt meinaan jo oikeasti pillahtaa itkuun.

Onneksi ystävällisiä ihmisiä riittää ja saan lainata puhelinta mukavalta naiselta. Soitan taas Einarille ja kerron, että se ei toimi. Johtuu kuulemma siitä, että ovet ovat vielä jäässä. Vaikka auto on käynyt varmaan tunnin...? Einari käskee odottaa, sanoo olevansa juuri lähdössä kotiin.

Espoosta.

Tällä jutulla ei ole loppua, ainakaan vielä. Auto käy parkkipaikalla ja odottaa Espoosta Tampereelle ajavaa Einaria. Mulla ei ole mitään käsitystä, miten se aikoo ovet avata.