Meinasin kuolla eilen agilitytreeneissä. Tai ainakin juoksin itseni ihan henkihieveriin.

Santtu oli tehnyt hyppyratoja, jotka eivät ensisilmäyksellä vaikuttaneet kovin vaikeilta, vaan semmoisilta läpijuoksuilta... Noh, ensimmäinen pätkä menikin melko kivuttomasti, lopussa jäi vaan yksi aita välistä. Toisella yrityksellä tehtiin ihan hyvä nolla, jolla oli vauhtiakin aika mukavasti. Tuittu jopa lähti alussa aika kovaa.

Toinenkin alkoi lupaavasti, hanskattiin helposti vaikeat kääntelyt. Mutta kun koira olisi pitänyt saada keppien ohi putkeen, paketti hajosi. Hienosti Tuittu kyllä haki vaikean keppikulman ;) Koska halusin ehjän suorituksen, otin muutaman kerran koko radan aina alusta saakka, mutta kuntohan siinä vain loppui. Ja sitten meni entistä huonommin. Aloin tehdä virheitä myös siinä jo onnistuneessa alussa. Kun lopulta selvittiin putkeen viennistä, kadotin keppien jälkeen koiran persjätössä taakseni. Kun vaihdoin suunnitelman tässä onnistuneesti valssiksi, jumahdettiin välistävetokohtaan. Siinä sain Tuitun mm. okserin väliin. Se siis tunki siivekkeiden välistä esteen keskelle ja hyppäsi alemman riman. Kun tästä selvittiin, luulin olevani jo voiton puolella, mutta päästin Tuitun vielä hyppäämään putken jälkeen väärän hypyn. Kun muistin jatkaa ohjaamista seuraavat kolme estettä, vedin Tuitun vielä ohi toiseksiviimeisestä hypystä. Siinä vaiheessa ei voinut kuin huutaa epätoivosta...

Ei siis tehty kokonaista ehjää rataa, mutta onnistuihan se siinä viidessä pätkässä. Kauhee hiki ja henki pihisi.

Viimeiseksi toivottiin semmoista kivaa, lyhyttä ja helppoa pätkää (ei mennyt muillakaan ihan putkeen...). Semmoinen se onneksi olikin, ainakin meille, ja tehtiin kerrasta nolla. Muuten olisinkin varmaan oikeasti kuollut. Tuittu meni tosi hienosti avokulmasta kepeille ja kesti tiukan takaaleikkauksen, hyvä Tuittu.