Kolmet arvokisat neljässä viikonlopussa aiheutti jo jonkunasteista turnausväsymystä. Olin kyllä tosi innoissani menossa karsintoihin, mutta valmistautumiseen en jaksanut panostaa esim. varaamalla majoitusta tai kyselemällä matkaseuraa. Minit olivat sopivasti keskimmäisenä säkäluokkana ja matkan taittoi alle parissa tunnissa (vain yhdellä matkamuistokuvalla...), joten menihän se noinkin. Myönnän, että valmistauduin tällä jo etukäteen siihenkin, että ei päästä sunnuntaille jatkoon. Se, että ei olisi tarvinnut ajella sunnuntaina uudestaan, olisi ollut harmistukseen aika hyvä lievennys. Koska tänä kesänä on rikottu kirouksia, niin ajattelin ainaisena yltiöoptimistina, että yhtä hyvin se hyväkin karma voi hajota. Karsinnoissa Nipsu on aina päässyt sunnuntaille. (Siihen se hyvä karma näissä karkeloissa on yleensä kulunutkin, mutta pitäisi kai olla tyytyväinen.)

Tämän pessimistissävytteisen alustuksen jälkeen todettakoon, että tänä vuonna tuntui, että olin henkisesti valmis mihin vain. Ainakin paljon valmiimpi kuin koskaan aikaisemmin. Pystyin kuvittelemaan kaikki vaihtoehdot lopputuloksen suhteen ja mikään niistä ei tuntunut mahdottomalta. Epämiellyttävimmältä tuntui mahdollisuus toistaa viime vuosien "niin lähellä, mutta niin kaukana" -kaavaa mitä mystisimpine selttimokineen. Mutta siihenkin olin valmis. Ja kaiken tämän yläpuolella pystyin nauttimaan kisaamisesta, siitä etuoikeudesta ja siitä ainutlaatuisesta tunnelmasta. Menköön nyt ällökliseilyksi, mutta olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen löytänyt (arvo)kisaamisen ilon. Ja yllättynyt siitä, että kymmenenkin vuoden jälkeen oma kisapää voi kehittyä yhtäkkiä näin suurin harppauksin. Eihän tästä valmista tule ikinä, mutta ero vaikka kolmenkin vuoden takaiseen on ihan älytön. Kisaaminen ei ole ikinä ennen ollut näin siistiä.

Se lässytyksestä. Tositoimet alkoivat lauantaina ehkä joskus puolenpäivän aikaan. En tiedä, katsoin kelloa lähinnä aamulla tullessa ja illalla kotiin mennessä. Hyppyradalla tietty aloitettiin. Se oli helpohko. Tai ainakin niin helppo, että siitä alkoi väkisin keksimällä keksiä mahdollisia vaaran paikkoja. Tehtiin viikonlopun radoilla kaksi virhettä ja se tälle radalle osunut harmitti enemmän. Sain serpentiinikohdan ja päällejuoksun onnistumaan hyvin, lähetin koiraa hypylle ja putkeen, rytmitin huonosti, Nipsu ei irronnutkaan putkeen, tein korjausliikkeen ja rima putosi. Askel pidemmälle aikaisemmin ja se olisi ollut siinä (nolla & mm-kisapaikka). Mutta tää on tätä.

Ollaan ennenkin tehty lauantain nolla vasta toisella radalla. Ne ovat olleet semmoisia paniikinomaisia väkisinvääntöjä. Nyt mulla oli ennen rataa niin varma olo kuin ennen agilityrataa nyt vaan voi koskaan olla. Tiedostin, että nää kisat voi päättyä tähän, mutta en antanut sen häiritä. Mentiin vaan tekeen aksaa! Ei se mennyt ihan just niinkuin piti, mutta kuitenkin ihan hyvä ja rento tempaisu. Keinu oli tosi huono ja hidas (mikä vähän ahdisti) ja puomin jälkeen tuli töksähdys, kun päätinkin jaakotuksen sijaan pyörittää. Myös vika kaarros tuntui valuvan ties mihin. Vaan hyvältähän se tuntui tehdä nolla, ja vielä paremmalta, kun Hanna teki Sinnin kanssa saman perässä (paitsi vähän paremmin)!

Olin kotona klo 23.30, mutta ei harmittanut joutua lähtemään aamulla seiskan aikoihin takaisin.

Sunnuntain eka rata oli viikonlopun vaikein. Montakin haastavaa kohtaa. Vaan sehän passaa! Oli kyllä kaikenlaista tilannetta matkan varrella, mutta kun ei anna periksi, niin taistellenkin voi selvitä maaliin. Nipsu meinasi kieltää heti ekan putken. Aan jälkeiset välistävedot sujui, mutta poispäinkäännös-valssissa Nipsu tuli mun jalkoja päin ja kompuroi. Keinu taas vähän huono, kun piti kääntyä jyrkästi. Loppusuoralla sai vielä spurtata ihan tosissaan ja harvoin on puuskututtanut näin paljon radan jälkeen!

Hyppäri oli vauhdikas ja helppo, jos vaan ehti paikkoihin ;) Ryssittiin heti alku. Nää suorat on seltille vaikeita :p Lähti hakemaan keppien sijaan putkea, kaatoi pituuden ja kielsi kepit. Loppurata rallateltiin nollana maaliin. Tämän jälkeen oli vähän aikaa semmoinen "Miksi meille aina käy näin?" -olo, mutta harmitus meni ohi paljon nopeammin kuin launtain hyppärillä (jonka jälkeen piti tehdä kunnon jäähkälenkki yksin vesisateessa...).

Finaalirata oli kiva ja helppo, mutta seltin kiusaksi sinne oli laitettu peräti kaksi a-esteelle menoa ;) Mineissä oli tänä vuonna ihan jäätävä taso ja tiukka kisa. Ennen finaalia 15 koiralla oli mahdollisuus mm-paikkaan ja 27 pm-paikkaan. Kukaan ei ollut varmistanut paikkaansa, joten nollaa piti tehdä. Ja kyllähän niitä tehtiinkin. En ainakaan tiedostanut ottavani juurikaan paineita radalle, mutta tuntui kyllä hienolta onnistua. Rata soljui ihan mukavasti, turha nyt mihinkään pikkujuttuihin takertua.

Radat

Maalissa sai heti onnittelut Tiialta ja Jannelta, sekä käteen ohjelapun loppupäivän kulusta. Hanna tuli onneksi heti hakemaan Nipsua jäähkälenkille, koska ohjaajaa vietiin kaiken maailman lappujen täyttelyyn ja vaatteiden sovitukseen. Pian selvisi, että oltiin lopulta kuudensia, eli päästään pm-kisojen yksilöihin. Maajoukkue kuin maajoukkue, Italia tai Turku, mitä näitä nyt on... Oli jotenkin hassu olo, kun ei tiennyt, ollako onnellinen vai vähän pettynyt. Joku kyselikin multa, että olenko tyytyväinen, enkä edes osannut vastata.

Nyt asiaa sulateltuani voisin vastata, että en ole täysin tyytyväinen, mutta olen onnellinen. Olen kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni agilityn maajoukkueessa.

IMG_0206.jpg

WP_20150629_15_37_16_Pro.jpg